Ammatti-identiteetti ja urapolku

Olen pitkään pohtinut omaa ammatti-identiteettiäni muusikkona. Valmistuin konservatoriosta 2008 pääaineenani huilu ja sen jälkeen jatkoin ammattikorkeakouluun. Vaikka olin onnellinen siitä, että olin päässyt ammatilliseen oppilaitokseen opiskelemaan minulle rakasta aihetta, tunsin silti oloni aina ulkopuoliseksi, enkä oikein löytänyt paikkaani. Koin, että en ollut tarpeeksi hyvä yhdessä soittimessa, mutten luottanut itseeni multi-instrumentalistinakaan. Halusin soittaa monia puupuhaltimia, kitaraa ja pianoa, kirjoittaa lauluja, laulaa, tuottaa, äänittää. Kammoksuin coverbändi-kuvioita, mutten täysin luottanut omaan tekemiseeni niin paljon, että olisin uskaltanut seistä 200%:sti sen takana.

Ammattiopintojen aikana aloin saada opetustöitä musiikkiopistoista saksofoninsoiton opettajana. Huilu oli ollut pääaineeni ja saksofoni sivuaineeni, mutta koin olevani kykenevä opettamaan musiikkiopistotason oppilaita, ja opinkin työtä tehdessäni paljon. Samalla sävelsin, sanoitin ja äänitin omia biisejä ja opettelin laulamaan paremmin. Kun minulta kysytään mitä sinä teet työksesi, tunnen usein oloni hankalaksi. En ole saksofonisti, koska pääaineeni oli koulussa huilu. En ole huilisti, koska teen musiikkini pääasiassa muilla instrumenteilla. En ole laulaja, koska minulla ei ole siihen koulutusta. En ole artisti, koska minulla ei ole levy-yhtiötä, ei keikkamyyjää, ei promoottoria (teenhän tätä kaikkea itse). Ja vastaus - teen vähän kaikenlaista, ei ole uskottava.

Jos vastaan olevani muusikko, alkaa määrittely siitä mitä kaikkea se sisältää ja kysymykset missä bändeissä ja kenen kanssa olen soittanut. Olen usein toivonut, että minulla olisi selkeä suoraviivainen vastaus. Olen huilisti tai olen saksofonisti tai olen laulaja (siinä ja siinä bändissä). Sisälläni olen kuitenkin kokenut, että olen pikkuisen näitäkaikkia, mutta en mitään tarpeeksi.

Nyt opettelen näkemään sitä, että olen näitä kaikkia, eikä minulla tarvitse olla yhtä vastausta, joka olisi kysyjälle helppo ottaa vastaan. Opettelen olemaan kotonani siinä, että minun urapolkuni on ollut kirjava ja mutkikas, eikä yleisillä mittareilla mitenkään menestyksekäs. En ole saanut yhtäkään apurahaa tai muuta julkista tunnustusta. Ja olen jatkanut työtäni silti. Tämä on mullistava itsensä rakastamisen kokemus, että en näe itseäni epäonnistujana, vaan sitkeänä tekijänä, joka opettelee päivä päivältä pysymään paremmin itsensä puolella.

Olen opettanut onnistuneesti kymmeniä oppilaita, säveltänyt, sanoittanut, tuottanut ja julkaissut kolme albumillista ja yhden EP:n verran musiikkiani. Olen kiertänyt Euroopassa sekä Pohjois-Amerikassa esittämässä omaani, sekä muiden musiikkia soolona ja bändissä järjestäen ja manageroiden kiertueeni itse. Osallistunut kansainväliselle biisinkirjoitusleirille. Olen päässyt oppimaan kansainvälisestä musiikkibisneksestä toimimalla managerin assistenttina Berliinissä 1,5 vuotta suomalaisella Kaiku Studiolla. Tämän lisäksi olen sivutöinä mm. kehitellyt raakaruokareseptejä, työskennellyt tuoremehupuristamossa ja tarjoilijana, sekä postinjakajana. Opiskellut joogaopettajaksi ja opettanut joogaa, ajanut fillaritaksia ja kirjoittanut blogeja.

Toimeentuloni on ollut koko aikuisikäni silppua, osa-aikatöitä, sijaisuuksia, määräaikaisuuksia, työttömyyskorvausta ja mitä ihmeellisimpiä sivuduuneja musiikkialan hommien ohessa. Ei ollenkaan palkallista lomaa koko aikuisiän aikana. Olen ajatellut, että se on normaalia. Ja kuitenkin taloudellinen silppu on ollut minulle hirveä häpeä. Loputon asiointi Kelan ja työkkärin kanssa on minulle hirveä häpeä. Olen kokenut suurta epäonnistumista siitä, etten ole pystynyt elättämään itseäni itse tai pelkästään musiikkialan töillä. Olen ajatellut, että vika on vain minussa ja että olen kelpaamaton tälle alalle. Haluan kertoa tämän, koska haluan muuttaa omaa ajatteluani asiasta sekä ravistella muitakin. Työttömän status ei ole vain itsestä kiinni. Tarinat, joita kerrotaan ovat useimmiten niitä vaikeuksista voittoon -kertomuksia. Ja tuntuu, että etenkin Suomessa halutaan uskoa siihen, että kovalla työllä pääsee mihin vain. Siksi työtön on suurin luuseri. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Työelämässä menestymiseen tarvitsee myös paljon ulkopuolista tukea, yleistä hyväksyntää ja paljon hyvää onnea.

Tänä keväänä olen palanut Metropolia ammattikorkeakouluun tekemään muusikon tutkintoni valmiiksi. En aluksi osannut kertoa miksi. Kysyttäessä vastasin, että ei ole muutakaan tekemistä. Ajattelin, että ehkä usko itseeni ja uskottavuuteni muusikkona satumaisesti kasvaisi ja apurahahanat aukeaisivat valmistumiseni jälkeen. Tätähän en voi tietää, mutta nyt uskon, että tiedän jo vähän enemmän siitä, miksi palasin. Teen koulun loppuun itseäni varten. Teen sen, koska haluan oppia enemmän huilun ja saksofonin soitosta, koska haluan osoittaa itselleni, että saan tutkinnon tehtyä valmiiksi. Olen myös huomannut, että soitonopiskelu on kivaa ja helpompaa kuin 15 vuotta sitten. En aio uskoa niitä useita opettajia, jotka kertoivat minulle lapsesta saakka, ettei minusta tulisi mitään.