Kirjeitä Itselle - raskaana olemisesta

07.02.2018

7. Helmikuuta 2018

Tapasin tänään ystävän kahvilassa, joka kysyi olenko vielä kirjoittanut blogia. Kerroin että olen, mutten halua julkaista kirjoituksiani, koska tekstit ovat olleet niin synkkiä ja oivalluksenpuutteisia. Olen alkanut toistamaan itseäni, häpeämään sitä ikuisuudelta tuntuvaa jumia jossa olen. Olen halunnut olla täysin jotain muuta, kuin sitä, mikä minussa on ollut pinnalla jo pitkään. Niinpä olen jättänyt kirjoittamatta. Kirjoittanut ja jättänyt julkaisematta. Ollut pettynyt itseeni ja siihen, että näin tässä taas kävi. Uskonut oman toimintamallini totuudeksi ja tullut sille sokeaksi. Niinpä ajattelin, että kirjoitan nyt, lasketun ajan aattona.

Kun olen alkanut tarkkailemaan omia ajatuksiani aktiivisesti, mm. kirjoittamalla ja tässä äitiysloman tyhjyydessä saanut paljon tilaa painia niiden kanssa, on myös ääni joka tuomitsee ajatukseni ja olemisen tapani vahvistunut ja ristiriita sisälläni kasvanut. Lopputuloksena on lamaantuminen ja kaiken yrittämisen lopettaminen, sekä itsensä loputon tuomitseminen.

On vaikea hyväksyä omia vihan, katkeruuden, kateuden ja surun tunteita, jotka kohdistuvat ensin muihin, ja sitä kautta itseen. Muiden elämä tuntuu pyörivän piireissä, joissa minä en ole mukana, en ole ollut aikoihin, mutta pitänyt kiinni mukanaolon harhasta esim. sosiallisen median avulla. Olen käpertynyt kuoreeni, jonne ei ole pääsyä muilla, eikä minulla itsellänikään. Epäilen sanomisiani ja tekojani. Reaktio moniin asioihin ja tapahtumiin on viha.

On vaikea hyväksyä sitä, kuinka hankalaa on olla itsensä kanssa silloin, kun ei pidä itsestään. Ja että kärsimyksestä ei jaeta kruunuja. Pohjaton tavoite olla koko ajan jotain muuta, virkeämpi, parempi, empaattisempi, ystävällisempi, avoimempi, totuudellisempi, tarkaavaisempi. Lista on loputon eikä tyydytystä koskaan tule. Paskalta tuntuvissa olotiloissa ei ole kokemuksen hetkellä mitään kaunistavaa, kasvattavaa tai puhdistavaa. Paska olo on vaan kertakaikkisen paskaa.

Terapeutti sanoi, että saan ottaa välillä tauon ja keskittyä vaikka vaan hengittämään. Olen onnistunut ottamaan muutaman sekunnin taukoja ja onnistunut olemaan itseeni hetken aikaa tyytyväinen. Ihanaa, kun joku antaa tuollaisen konkreettisen luvan. Kätilö kertoi, että turhautuminen on myös fysiologista, koska keho haluaa jo vauvasta eroon. Tämäkin helpotti, koska voin antaa helpommin osan vastuuta keholle olostani.

Tarvitsen siis näitä viisaita toisia ihmisiä elämääni, jotka antavat minun rentoutua kun en itse osaa, kuitenkaan tuomitsematta minua osaamattomuudestani. He ovat myös ihmisiä, joihin minulla ei ole muuta suhdetta kuin asiakassuhde. Silloin on niin paljon helpompi ottaa vastaan ajatuksia ja tietoa.

Rajanvetäminen on raskasta siihen tottumattomalle hyvällä tuulella ollessaankin. Siksi ahdistuneena ja tunnemyrskyssä riskejä rajattomista kohtaamisista on pelottavaa ottaa. Yksinäisyys omassa luolassa tuntuu silloin turvallisemmalle vaihtoehdolle, mutta luolassa on helppo hyökätä itsensä kimppuun ja painia kunnes uupuu.

Raskaus on ollut ihmeellinen matka, ja lähes päivittäin valtavien tunnekokemusten aikaa. Uskomaton määrä epävarmuutta ja pelkoja, vakka myös onnea ja avaruutta. Myös eniten suurta yksinäisyyden tunnetta. Oloja, joita ei osaa selittää kenellekään, paitsi ehkä muutamille samaan aikaan raskaanaoleville. Ne jotka eivät ole raskautta kokeneet ajattelevat mielikuviensa pohjalta, ja ne jotka ovat kokeneet, ajattelevat pitkälti oman kokemuksensa pohjalta, jonka aika on saattanut jo muuttaa pehmeämmäksi, kultaisemmaksi tai vielä hirveämmäksi kuin se olikaan. Tämä on tietysti inhimillistä, ja pätee muihinkin kokemuksiin joita yksilöillä on, olivatpa ne miten universaaleja tahansa. Tuntuu kuitenkin, että raskauden aikana olen ollut todella yksin. Netin keskustelupalstoilla puhutaan vaan fysiologisista ilmiöistä, ja kadulla kävelevät tutut kehottavat vain nauttimaan vielä kun voi.

Huomenna on laskettu aika, ja vauva tulee ulos viimeistään muutaman viikon sisään. Moni on todennut kuinka jännittävää se on, minä en ole ollenkaan ehtinyt jännittää. Toivonut vain että tulisi jo. Turhautunut ja jopa uskonut ajatukseen että olisi mahdollista, ettei se tulisikaan ulos. Ihmisten joko nyt-kysymykset tuntuvat siltä kuin se olisi minun syyni, ettei vauva halua vielä syntyä.

Toisaalta taas on ihana huomata kuinka moni odottaa häntä ja sitä kautta ajattelee varmasti minuakin. En vain kykene olemaan sille auki nyt.

#rv39+6 LA turhautuminen tukala odotus sietäminen

9. Tammikuuta 2018

Taivas on jakautunut kahtia keskeltä vaakaan. Aurinko paistaa alapuolelta ja kuu melkein jo yläpuolelta. Tässä kuukaudessa on arvaamaton määrä valoa. Vähän kuin minussa nyt. Tunteita on vuorotellen valtavasti tai ei ollenkaan. Itku, ärtymys tai suunnaton ilo nousevat kohdista, joita en tunnista. Ne liikkuvat niin nopeasti ja voimakkaina etten ehdi mukaan. Yritän pysytellä kyydissä. Kun joku kysyy mitä kuuluu tai miten on mennyt en oikeasti osaa vastata. En saa sanoiksi edes itselleni miltä minusta tuntuu. Olen halunnut pitkään kirjoittaa, mutten ole tiennyt mitä sanoa.

Olen tuntenut surua entisestä luopumisen äärellä. Turhautumista raskauden loputtomuudesta. Väsymystä itseni määrittelemisestä. Pelkoa ja helpotusta alati läsnä olevasta kontrolloimattomuuden tunteesta. Valtavaa onnea ja etuoikeuden tunnetta kun juttelen minua potkivalle vauvalle.

On kuitenkin tarve tallentaa tästä viimeisestä kuukaudesta jotakin. Laskettuun aikaan on tasan kuukausi. Minulla on usein ikävä. Kaipaan ihmisten luo ja jakamaan asioita. En kuitenkaan koe saavani yhteyttä ihmisiin ja useimmiten väsyn muiden seuraan pian. Olen luolassa, johon olen itse kääntynyt ja samalla huudan siellä apua.

Tuntuu, että muiden jakamat asiat ovat minusta todella kaukana. En osaa kertoa itsestäni tai oloistani. Jos sanon jotain, kadun sitä saman tien, koska en jaksa selittää tai kertoa mitään. En kuitenkaan viihdy omassa seurassanikaan. Odotan iltaisin, että kumppani tulisi kotiin. Soitan läheiselle tai ystävälle, mutten jaksakaan kuunnella enkä puhua. On vaikea hyväksyä tätä tilaa.

Minun ainoa tehtäväni on olla olemassa. Se on minun merkitykseni tässä ja nyt. Olla olemassa, hengittää, syödä ja nukkua, sekä vaihdella asentoa tarpeeksi usein. Tämä on se tila, jota olen niin monta vuotta tavoitellut. Nyt tuntuu, että luopuisin siitä millä hinnalla hyvänsä. Niin suuri erillisyyden ja yhteyden kokemus samanaikaisesti. Loputon vaikeus hyväksyä se mitä on juuri nyt.

Olen mennyt eri sänkyyn nukkumaan. Pehmeämpään. Sellaiseen, jossa saan rauhassa pyöriä ja valvoa. Päivisin olisin mieluiten sylissä ja itkisin tai imisin peukkua. Joku suru myös siitä, että ehkä kohta tämä sekavuus loppuu.

Kirjoitan tätä täydessä kahvilassa. Minun pöytääni ahtautui iäkäs suomalaispariskunta istumaan. Ensin pelkäsin, että he sotkevat ajatukseni puheillaan, mutta kumpikaan ei puhunut toisilleen kakkukahvittelujensa aikana sanaakaan. Ihailin heidän rauhaansa. Siinä tapahtumattomuudessa ei näyttänyt olevan mitään häiritsevää.

#rv36#kirjeitaitselle#odotus

13. Joulukuuta 2017

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa miltä tuntuu, mutten ole kyennyt istumaan alas, ajatusteni äärelle. Tunteita on ollut valtavasti, ja varmasti herkullista materiaalia on mennyt hukkaan, mutta en ole vain osannut kertoa oloistani edes itselleni hiljaa. Tuntuu myös, että alkaa olla vaikeampaa kommunikoida ulkomaailman kanssa. Olen mieluiten yksin tekemättä mitään. Olen jossain paikassa, jossa en ole ennen ollut. Siellä on surua vanhan väistymisestä ja hämmennystä uudesta tuntemattomasta. Useimmiten tunnen oloni totaalisen yksinäiseksi. En osaa selittää itseäni itselleni, saatikka muille. Jostain luin, että synnyttäjä saattaa menettää puhekykynsä synnytyksen edetessä. Siksi olisi hyvä sopia vaikka käsimerkkejä synnytykseen tukihenkilön kanssa. Ehkä kaikki käynnistyy jo nyt hitaasti. Vajoan parhaillani luolaan, josta viiton ohjeita.

Syön aika paljon. Vatsa on yhtäkkiä kasvanut painavaksi. Sen sisällä kauhoo joku tyyppi, jota kohta kutsun lapsekseni. Kumppaniani naurattaa, kun totean annosten välissä, että tänään on taas hyvä syödä paljon. Silmien ympärillä on mustat renkaat. Hemoglobiini on laskenut alle sadan. Hiukset ovat kasvaneet kesäkuun sängestä leikkamatta, beatles-tyyliin, mutta päätä myöten. Ihmiset joita tapaan harvemmin sanovat, että minä säteilen. Minua lähinnä närästää.

Olen lukenut synnytyksestä paljon. Positiivisia synnytystarinoita, loputtomasti kivunlievityksistä ja eri asennoista. Synnytyksen vaiheista ja kotiutumisesta. Sain jo ähkyn, enkä halua enää lukea mitään. Aamulla neuvolan perhevalmennuksessa kuuntelin taas tuttuja ohjeita synnytykseen valmistautumisesta. Vieressäni ollut mies pyörtyi kuullessaan kätilön puhuvan oikeasta ajasta lähteä sairaalaan. Ajattelin että se oli luennon parasta antia. Tuli muistutus siitä, etten voi loputtomasti valmistautua synnytykseen.

Parhainta on istua saunassa ja vaikka hyräillä tai sitten tuijottaa seinää. Tämä on varmasti juuri se, mitä kutsutaan siunatuksi tilaksi. On niin helppo vajota itseensä, käsillä olevaan hetkeen. Ihmiset saavat huoletta kiirehtiä ohitseni kadulla. Kävelen niin hitaasti kuin sille hetkelle on sopiva, ja nautin siitä, että kehoni jyrää mieleni yli.

Olen myös ollut huolissani raskauden loppumisesta ja sen myötä kehoni tulevasta muutoksesta. En ole koskaan ollut näin tyytyväinen kehooni ja etenkin vatsaani, joka saa rennosti ja ylpeästi olla suuri ja näkyvä. Miten hyvältä tuntuukaan, kun ei ole mahdollista refleksinomaisesti vetää napaa sisäänsä. Tai määrittää itseään jonkun vatsamakkaran mukaan. En edes myöntänyt tekeväni niin, ennen kuin sain tämän raskausmahan. Ja samalla, on ihanaa kokea tämä naisen kehon voima. Minä olen todistajana, kun kaikki toimii ihmeellisen hienosti.

Rentoudesta on seurannut myös taantumus lapsuudenajan ruokavalioon. Haluaisin joka päivä syödä kalapuikkoja, vaikken ole niitä ostanut koko aikuisikäni aikana. Tänään tein ison kattilan perunamuussia ja pelkkä sähkövatkaimen ääni toi kyyneleet silmiin. En pysty katsomaan väkivaltaisia kohtauksia sarjasta tai elokuvasta itkemättä tai pelkäämättä hysteerisesti. Toisinaan vihaan kaikkia ja kaikea. Toisinaan haluaisin ottaa kaikki elämässäni tapaamani ihmiset, paikat ja aikakaudet kerralla halaukseen ja syleilemään toisiaan.

Ilahdun, kun havahdun viikkailemasta vauvan vaatteita erillisiin pinoihin koon mukaan. Se tuntuu kohtuulliselta, järkevältä ja aikuiselta. Teen listoja synnytykseen tarvittavista tavaroista ja suunnittelen järjestäväni aikataulua ystävilleni, jotka ovat lupautuneet kotiin avuksi lapsivuodeaikaan. Selailin neulomisohjeita nimiäismekkoon ja tunsin itseni ah, niin normaaliksi.

Neuvolassa leveästi hymyilevä terveydenhoitaja sanoi valmennuksessa, tekolantio ja vauvanukke kädessään että: "täältä se vauva sitten vaan sukeltaa maailmaan." Minun oli helppo uskoa se heti.

#rv32#hormoonit#uuden ja vanhan välissä

9. Marraskuuta 2017

Euforinen olo ja kevyt mieli rikkinäisessä ruumiissa. Ihmeellistä kuinka samaan aikaan keho voi olla niin väsynyt, vuotava, särkyinen ja vieraskin, ja mieli silti kirkas, utelias, liikkeessä. Tämä on uusi kokemus. Usein se on ollut toisin päin. Usein olen tunnistanut väsyneen mielen ja silti jaksavan, toimivan kehon. Kyydissä olo siis syvenee ja muuttaa muotoaan. Teen havaintoja itsestäni maailmassa ja ihmisten parissa, koitan venyttää langanpäitä yhteen, olen avuton kuin pieni vauva.

Maanantaina olin odottavien äitien terapiaryhmässä, jossa pastellinsävyisessä huoneessa tarjottiin mustikkapiirakkaa ja laulettiin hupsuja lauluja. Asetelma oli hellyttävä. Me isomahaiset olennot kauhistelimme sohvalla, kun leikkisät terapeuttitädit kepeinä rupattelivat ja kysyivät, saisivatko he rasvata meidän kätemme. Pienen alkukankeuden jälkeen otin kaiken vastaan. Minua liikutti se, että minusta pidettiin niin paljon huolta ja ilahdutti, että sain kiinni ilosta. Sallin vakavuuden väistyä. Kunpa kaikki odottavat äidit löytäisivät tarvitsemaansa tukea. Ja kaikki äidit ylipäätään! Ja ihan kaikki.

Eilen kävin passikuvassa. Olin valvonut kaksi yötä levottomana ja alavatsan vihlontaa miettien. En ollut käynyt aamulla suihkussa ja olin vaeltanut toppatakissa koko päivän hikisenä. Kuvasta tuli mielestäni hyvä. Ahtauduin myös vaateliikkeen sovituskoppiin ostamaan isompia rintaliivejä. En ole varmaan koskaan ollut niin kaukana vallitsevasta kauneusihanteesta, ja samaan aikaan niin tyytyväinen kehooni ja olooni. Sisäinen kokemukseni on ajanut visuaalisen aistimiseni ohi, tai näen itseni vain niin eri tavalla. Tai minua ei kiinnosta enää, mutta miten vaan, tämä tuntuu upealle. Ensimmäisen kerran kävi mielessä, että kunpa raskaus ei koskaan loppuisi. Tai että tämä hyvä olo itsestä ei loppuisi. Minulla on aito uteliaisuus ja kiinnostus sitä kohtaan, kuka minä olen.

Minä olen levinnyt ja laajentunut. Otan tilaa myös itselleni ja siinä on monia sivuvaikutuksia. Tilaa saavat myös kaikki epämiellyttävät tunteet, kuten häpeä. Minun on vaikea tunnistaa mitä tarvitsen, saati sanoa sitä ääneen kenellekään. Asetun helposti asemaan, jossa voin kuunnella muiden huolia, ettei minun tarvitsisikaan tulla näkyväksi. Eilen kuitenkin jotain uutta tapahtui. Ystävän suorasta pyynnöstä, minun oli tunnustettava, etten saa sanotuksi mitä tarvitsen. Ja minua hävetti niin paljon, etten ollut saanut kerrottua aiemmin, etten ollut luottanut häneen, en ollut ottanut vastuuta itsestäni. Pelotti, ettei hän ymmärtäisi. Paino laskeutui minuun ja on painanut minut sänkyyn koko päiväksi. Rauha ja onni tulivat myös ihan lähelle. Miten suurenmoista saada tulla kohdatuksi arjessa näin. Tässä on paljon sulateltavaa. Tämän ystävän kanssa rooli on nyt riisuttu, enkä vielä tiedä, mitä siitä seuraa.

Opettelen rajan vetoa. Se tuntuu tärkeälle. Olen loputtoman kiitollinen kumppanilleni, että hän on minulle niin turvallinen, että olen päässyt todella konkreettisesti alkuun tässä prosessissa. Tuntuu, että se muuttaa kaiken, ja on muuttanut jo. Tämä ei olisi ollut mahdollista aiemmin. Olen juuri sopiva ja juuri sopivassa kohdassa juuri nyt. Olen hoitanut häpeän pois tieltä aina nauramalla itselleni. En lempeästi, vaan vähätellen ja pilkaten. Haluan edelleen nauraa, mutta itseni kanssa. Ymmärtäen, sallien ja itseäni pienentämättä tai suurentamatta.

On mennyt kauan, että olen sallinut tukea ja turvaa omaan elämääni. Itsensä hyväksynnän vaikeus on ollut niin syvässä ja onnellisuuden salliminen niin kaukana. Ja nyt yhtäkkiä olen päinvastaisessa tilanteessa, jossa minulla on valtavasti rakkaita ihmisiä elämässä, sallimista ja ihmettelyä. Oma perhe ja paljon ystäviä, joiden kanssa elää ja antaa elämän tapahtua.

Luin positiivisia synnytyskokemuksia vuolaasti parkuen. Tuntui, että jostain suuresta jäävuoresta suli huippu minun itkunani. Ajattelin sitä, kuinka haluttu ja toivottu ja odotettu vauva voi olla. Että sellainen minäkin haluan uskaltaa olla ja sillä tavoin välittää saman tunteen sisältäni syntyvälle ihmiselle.

#rv28

2. Marraskuuta 2017

Eilen olin ensimmäistä kertaa raskausjoogaryhmässä. Paikalla oli noin kaksikymmentä viisi suurin piirtein samoilla viikoilla olevaa naista. Minulle tuli heti ulkona jonottaessa jo liikutus. Niin monta samassa tilanteessa olevaa naista. Kuuntelin uteliaasti heidän pulputustaan. Yksi oli pukenut miehensä talvitakin itsensä ja vatsansa suojaksi, toinen kertoili sairaslomastaan. Kun mentiin sisään ja käytiin matoille, tirautin pari kyyneltäkin, kun ajattelin niitä kaikkia vauvoja, jotka olivat samassa huoneessa äitiensä mahoissa ja mietin, että miten ne kommunikoivat keskenään. Äidit näyttivät kaikki itsekin vauvoilta, omassa kuplassaan olevilta hämmentyneiltä olennoilta.

Tunsin jotain suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta, vaikkei tehnyt mieli jutella kenellekään. Monet olivat ensisynnyttäjiä, ja tuntui ihanalta jakaa sitä epävarmuuden tilaa sanattomasti muiden kanssa. Matoilla makoillessamme, kukaan meistä ei tiedä miten tuleva tapahtuma vaikuttaa elämiimme, arkeemme, työhömme, ihmissuhteisiimme, kuvaan itsestä, muista ihmisistä ja maailmasta. Joku tuntematon kasvaa sisälläni ja minä olen vain kyydissä. Kuinka konkreettiselta elämän oppitunnilta se tuntuukaan. Uskomattoman ihana lahja saada kokea tämä tila. Elämän voima on valtava, tuntematon, olemassa!

Kohtaamisen voima, sanattomankin, on myös välttämätön apu minulle. Kuinka paljon vähemmän ahdistusta ja masennusta olisi, jos meillä olisi enemmän kykyä olla toisillemme läsnä, ilmaista tunteitamme itsellemme ja jopa muille rehellisesti. Maailma on täynnä diagnooseja, teorioita ja tutkimuksia, sekä erilaisia oppaita ja määritelmiä ja luokituksia parannuskeinoineen ja lääkkeineen. Mutta miten houkutella ihminen takaisin perusasioiden äärelle. Olemiseen ja hengittämiseen. Ilman kalliita kursseja tai ilman siihen liitettyä imagoa henkisestä ihmisestä. Ja kuitenkin tämä osoittaa myös sen, kuinka samanlaisia olemme ja kuinka samanlaista prosessia ihmiskuntana käymme läpi. Kaikkien on mahdottoman vaikeaa vain olla.

Olen alkanut lueskella synnytysjuttuja ja selailla synnytysvalmennus kursseja. Löydän erilaisia diagrammeja sitä, kuinka synnytykseen valmistautumisella on suuri merkitys synnytyskokemukseen ja sen jälkeiseen aikaan. Keskimäärin vanhemmat eivät valmistaudu synnytykseen riittävästi. Seuraavassa lauseessa kuitenkin todetaan, että synnytykseen ei voi valmistautua, voi vaan hankkia tietoa eri vaihtoehdoista ja mahdollisista menetelmistä ja synnytyksen hetkellä olla avoin kaikelle mahdolliselle. Huvittaa vähän. Tämä on kaupunkilaisen itseään kehittävän nykyihmisen (minäkin kuulun näihin) ytimessä. Yritys elää mahdollisimman oikein on kova, mutta kaikki on kuitenkin sekaisin. Monenlaista tietoa on loputtomasti, mutta onko siitä mitään konkreettisessa hyötyä elämän todella tapahtuessa. Henkisistä opuksista poimitut one linerit eivät kanna kovin pitkälle ilman syvempää ymmärrystä ja elämänkokemusta, eivätkä ne suojele odottamattomalta. Syyt kaikkiin tapahtumiin näkyvät vasta myöhemmin. On siis oltava kärsivällinen. Practise, and all is coming.

Enkä tarkoita, että kaikki opukset ja teoriat olisivat yhdentekeviä ja turhia. Olen itsekin saanut niistä paljon apua ja voimaa. Mutta kaikkeen voi hukkua ja kadottaa elintärkeän rivienvälistä lukemisen taidon.

Löysin eilen Muumi vauvakirjan kaupasta. Selasin sitä ujosti ja aloin itkeä jo heti ensimmäisillä sivuilla. Siihen listataan ihmiset, jotka vauvaa odottavat ja heidän terveisensä vauvalle. Kävin iltakävelyllä ystävän kanssa, joka totesi vauvan hukkuvan rakkauteen. Sekin on mahdollista, enkä voi olla varma mitä siitä seuraa.

#rv27

26. Lokakuuta 2017

Viimeaikoina minulla on ollut useasti tuntemuksia vauvaa kohtaan. Tunnen rakkautta ja hellyyttä sitä pientä olentoa kohtaan, joka kasvaa minun sisälläni. Tuntuu tosi mukavalta tuntea näitä tunteita. Yhtenä yönä näin unta, että vauva syntyi ja osasi jo puhua selkeästi ja alkoi heti opettamaan minulle kaikenlaista. Ehkä on nyt helpompi ajatella hänen olemassaoloaan, kun liikkeet tuntuvat jo niin selvästi koko ajan.

Olen myös ollut tyytyväinen itseeni kun olen useasti päästänyt irti suorittamisesta ja tavoitteista ja vain todennut, että nyt on pakko levätä. Se on myös yksi raskauden siunaus, että kuuntelee itseään tarkemmin, koska muita vaihtoehtoja ei ole.

Minulta kysyttiin neuvolan vauvaperheterapiassa millaiseksi kuvittelen lapsen, mutta en osannut vastata siihen. Nyt pari viikkoa kysymyksen jälkeen ehkä osaisin. Välillä mietin millaisia piirteitä hänellä tulee olemaan. Mitkä asiat tunnistan hänessä itsestäni ja mitä minun on vaikea hyväksyä. Katson kumppaniani ja mietin onko lapsella joskus tuo sama ilme. Alkaako hän puhua samalla äänenpainolla kuin minä.

Keskusteltuani toisen raskaana olevan esikoistaan odottavan kanssa, oivalsin jotakin olennaista. Hän kertoi minulle, että oli aluksi huomannut toivovansa lapsesta poikaa, koska silloin olisi helpompi aloittaa puhtaalta pöydältä. Ei tarvitsisi kohdata omia lapsuuden haasteitaan samalla tavalla. Minulla oli ollut tämä sama ajatus, vaikken ollut edes myöntänyt sitä. Olin väistänyt koko jutun kertomalla itselleni, ettei lapsen sukupuolella olisi minulle mitään merkitystä.

Haaveilu ja tulevan miettiminen on aina ollut haastavaa. Huomaan, että on lähes mahdotonta haluta itselleen hyvää, vaikka janoan sitä näennäisesti. Toisaalta taas en usko, että hyvien asioiden tapahtuminen on kerta kaikkiaan mahdollista, ja toisaalta en edes tunnista mitä se hyvä on, jota minä haluaisin. Olen pitänyt muiden tarpeita tärkeämpinä kuin omiani ja tehnyt siitä vahvasti oman identiteettini. Kun terapeutti pyytää minua sanomaan ääneen; "minun tarpeeni ovat minulle tärkeämpiä kuin muiden tarpeet", minusta tuntuu yhtä aikaa röyhkeältä ja raukkamaiselta. Kuinka voin ajatella, että minun tarpeeni ovat tärkeitä ja kuinka voin olla ajattelematta niin. Häpeä. Tuntuu että olen ihan valtavan oivalluksen kynnyksellä. Tästä olemassaolon muodosta pois oppiminen muuttaa kaiken.

Jos aikuisena kuitenkin pitää poisoppia lähes kaikesta mihin on kasvanut ja kasvatettu, miten suhtautua lapsen kasvatukseen ja mitä hänelle opettaa? Serkkuni sanoi viisaasti, että jos saisi opetettua muutamia perusasioita, kuten rehellisyys ja kunnioitus itseä ja muita kohtaan, sekä avoimuus ja uteliaisuus elämää kohtaan, eikö siinä olisi jo tarpeeksi. Miten opettaa rajoja olematta kontrollihirmu? Miten antaa anteeksi itselleen syvästi ja julkisesti sitten kun epäonnistuu?

Konkreettiset lähitulevaisuuden asiat tuntuvat ihan absurdin helpolta. Ajattelen, että vauva pullahtaa helposti ulos ilman minkäänlaista pelkoa. Kaikki sujuu hienosti lääkkeittä tai huumattuna. Monet ovat kysyneet onko meillä kaikki jo hankittu, johon vastaan, että "joo, on mulla toi iso talvitakki". Ehkä tämä on juuri sen välttelyn ytimessä, josta jo aiemmin puhuin. Vai onko se juuri sitä luottamusta itseen ja elämään, jota eniten pelkään?

#rv26
10. Lokakuuta 2017

Eilen huomasin, että minulla on miekka selässä. Oikeasta hartiasta selkärangansuuntaisesti pistetty pitkäteräinen veitsi. En saanut hengitettyä syvään. En voinut seistä suorassa. Minun oli käveltävä oikea hartia kohotettuna, jos en halunnut tuntea miekan pistosta. Tunsin sen sisäänmenoaukon ja vähän matkaa kehossani, mutten sitä kohtaa, johon miekka pisti tai paremminkin seiväs osoitti.

Koitin miettiä mikä tämä miekka on. Mikä minua pistää hartiaan ja vetää vinoon. Hengitys törmäsi siihen. Koitin antaa sille tilaa kehossani saamatta siitä mitään otetta tai vastausta. Miekka oli vanha tuttavani itseviha. Mutten enää tunnistanut sitä itsessäni, joka oli lyönyt miekan. Ei ollut muuta kuin se kipu ja selvä kuva miekasta, joka törrötti hartiastani. Ajattelin, että kaikki näkevät sen, mutten uskaltanut itkeä enkä huutaa. Istuin metrossa, seisoin liukuportaissa, tein näyttäviä käsienavausliikkeitä kävellessäni keskustan katuja. Kipu oli ja pysyi, ja minä sen kanssa.

Tunne oli niin konkreettinen, että liikutuin sen äärellä. Tämä on se, minkä tunnen parhaiten. Näin näkyväksi sen pitää tulla ja näin tunnettavaksi ennen kuin uskallan antaa palaakaan pois. Mitä näkyvämmäksi ja sanallistettavammaksi tunne tulee, sitä etäisemmäksi se muuttuu. Ikään kuin tunne ei olisi enää minun. Iso osa siitä, jonka ajattelin olevan minä, on seipäänä lihassani jättääkseen jäähyväisiä.

Kello on jo paljon. Istun lauttaan, joka lähtee kohti pimeää kaikki valot päällä. En kaiva kännykkää esiin. Kuulen kuinka jumalallinen, totuus, rauha kutsuu minua vaan olemaan juuri tässä tämän hetken. Tuntuu kuin olisin odottanut tätä kohtaa aina. Laitan silmät kiinni ja istun. Aikaa ei ole. Eikä minua ole. Miekka on edelleen selässäni, mutta se on hieman muuttanut paikkaa. Sydämessä istuminen antaa miekankin vain olla.

Koko yön ja aamun olen hämmentynyt. Tuntuu edelleen siltä, ettei minua ole. Minä en osaa määrittää itseäni mihinkään. En tiedä kuka olen, enkä osaa selittää sitä tunnetta kenellekään. Koko viikon olen toistellut, etten halua tätä vauvaa ja haluan kehoni takaisin, olen väsynyt raskauteen. Mutta tällaista kohtaa en osannut odottaa. Että olisin jotain sellaista, mitä en ole kokenut, enkä ollut koskaan aiemmin. Tuntuu siltä, että taas ymmärrän vähän enemmän, miksi irtipäästäminen on niin pelottavaa. Koska senkään jälkeen ei ole takeita autuudesta. On vaan ammottava tyhjyys, johon rakentuu jotain uutta, ja itse katselee kaikkea ikään kuin sivusta, hieman jäljessä tapahtumista.

Minun on ollut aina hankala nähdä itseni ulkoisten määritelmien kautta. Omat sisäiset totuudet ovat olleet vahvempia. Määritelmät kuten nainen, nuori ja suomalainen ovat aina tuntuneet yhdentekeviltä ja jokseenkin itsestään selviltä. En ole edes lähtenyt tavoittelemaan niitä. Kun taas yksinäinen, ulkopuolinen ja herkkä ovat tuntuneet itselle ymmärrettävimmiltä. Kuitenkin se millaiseksi olen määritellyt itseni on tuntunut väärältä, minun pitäisi olla jotain muuta. Olisi helpompi olla jotain muuta, mutta kun en osaa.

Vaikka määrittelemättömyys tuntuu ahdistavalle, tuntuu se myös tuoreelle ja todelle. Minulla on mahdollisuus elellä muitakin väyliä kuin näitä ikivanhoja samoja latuja. Se miten tähän pisteeseen löysin tai onko se pysyvä olotila, on yhden tekevää ja selittämätöntä. Se oli matkani varrella nyt syystä tai toisesta. Kohta joku määrittelee minut äidiksi. Minä en tiedä mitä se tarkoittaa. Ehkä en koskaan tiedä. Juuri nyt se ei haittaa minua.

Iltaisin meillä on vauvan kanssa sellainen leikki, että laitan käden vatsalle ja kysyn vauvalta oletko siellä. Sitten alan tuntea pieniä potkuja kättäni vasten. Kuvittelen että vauva on outo läpinäkyvä kalamainen olento, joka nauraa aina potkaistuaan.

#muutos#raskaus#rv24#keskeneräisyys#oivallus

27. Syyskuuta 2017

Heräsin taas klo 2.30 pidättämään itkua. Hetken pyörittyäni, toinen vierelläni herää ja alan parkua. Hän nousee keittämään minulle kaakaota ja ottaa syliin ja kertoo kuinka ihana olen. Närästää ja röyhtäyttää. Olen isokokoinen vauva. Vaikka suru on pohjaton, tämä saamani huomio ja rakkaus on vähintäänkin yhtä suuri. Nukuttelen raakkaan takaisin uneen ja alan jutella vatsassani olevalle vauvalle. Kerron että minulla on suruja, jotka eivät johdu hänestä. Hän vastaa pienillä potkuilla. Pyörin ja odotan aamua. Ikuisuuden kuluttua kello on 5.55 ja annan itseni nousta. Keitän puuron ja hyvästelen kumppanini töihin. Hävettää että valvotin häntä, surettaa että hän lähtee ja tuskastuttaa, että minä jään tähän aamuun koostaman itseäni taas ties mistä.

Kello kahdeksaksi raahaan itseni Hakaniemeen, terapeuttisen vauvaperhetyön terapeutin tapaamiseen. Alan aina melkein heti ensimmäiseksi itkemään kun astun huoneeseen, jossa on keltaiset seinät, paljon pehmeitä huopia ja ymmärtävä nainen. Tekee taas mieli rojahtaa lattialle ja itkeä siinä koko 60min, mutta tietenkin istun tuoliin. Pidän hänelle 30min monologin yöllisistä ajatuksistani. Siitä kuinka olen epäonnistunut kaikessa elämässäni, työssä ja ystävyyssuhteissa, aikuiseksi kasvamisessa. Hän kuuntelee eikä tarjoa ratkaisuja. Olen kiitollinen. Kutsuu tunnettani ennemmin suruksi kuin katkeruudeksi. Sanon, että siinä on kaikkea. Hän kyselee äitini ja hänen äitinsä suhteesta. Äitini raskaudesta. Tuntuu, että saan avaimia ja pohdittavaa seuraavaksi viikoksi.

Perjantain rakenneultrassa olin yllättävän luottavainen ja rento. Melkeinpä ärsytti mennä sinne taas tutkimuksiin. Jättäkää minut ja vauvani rauhaan ellei teillä ole oikeita kysymyksiä. Tutkimuksessa kesti, kun vauva ei halunnut näyttää kasvojaan. En ollut huolestunut, vaan ylpeä hänen kyvystään olla omissa oloissaan ja pitää päänsä, vaikka tökitään. Rakenteet olivat kuulemma kohdillaan ja kätilö huikkasi ovelta, että seuraavaksi onkin sitten synnytys. Minusta tuntuu että seuraavaksi on vielä paljon kaikkea muuta.

Viime viikolla ystäväni otti minusta alastonkuvia. Olemme tavanneet samoissa merkeissä vuosien aikana muutaman kerran. Ajatuksena on seurata omaa kehoa ulkoapäin, ajan kulumista siinä ja tutkia sisäisen ja ulkoisen kokemuksen kohtaamista. Oma rumuuden kokemus on syvässä. Joka kerta kuvia otettuamme havahdun siihen, että olen mielettömän kaunis ja minulla on ihmeellinen herkkä keho. Kuvista huomasin, että näytin rennommalta kehossani, kuin koskaan aiemmin. Ihmeellistä, koska en muista tunteneeni itseäni näin epäkotoisaksi kehossani koskaan. Joka tapauksessa näytin kauniille, levolliselle ja onnelliselle.

Sitten menin kätilötalolle yksityiselle raskausjoogatunnille, jossa sain lillua ihanassa energiassa, Anu kätilön juurevassa läsnäolossa ja Hamin turvallisessa ohjauksessa. Olisipa ihanaa jos nämä naiset olisivat paikalla kun synnytän! Tekee mieli mennä heidänkin syliinsä itkemään. Pidättelen viime metreille ja nukahdan loppurentoutukseen, näen yllättävän paljon unia lyhyessä ajassa. Saan vielä ennen lähtöä nostaa kortin pakasta. Kortissa lukee pathless path. Lähtöitkut ja kohti Liikaa Lovee-bändin raivokkaita harjoituksia.

Oksennan kesken treenin. Ääniaaltojen voima, väsymys ja ihan kaikki. Ajan taju on häilyvä. Tulen kotiin. Matkalla ruska näytti kauniille auringon valossa ja kevyen sumuharson läpi. Loppuillan voin rauhassa olla väsynyt.

13. Syyskuuta 2017

Minulle on kirjastossa varaus kirjasta "Apua, olen äiti!". Tänään avunhuuto tuntuu yllättäen aika positiiviselta, kotoisalta ja tutulta, sekä kaukaiselta. Opettelen olemaan tarvitseva ja ilmaisemaan sitä. Se tuntuu kasvulta. Sain tänään myös olla raskausjoogaa opiskelevan naapurini harjoitusoppilas yksityistunnilla. Sain huomiota ja turvaa. Tuntui ihmeelliseltä ajatella, että minäkin jaan näitä vanhemmuuden ja äitiyden kokemuksia äitinä. Pelästyn välillä sitä ajatusta, etten olekaan lapsi enää.

Eilen uskalsin ensikertaa ottaa yhteyttä lapseen. Tein meditaation nauhan avustuksella, jossa kutsutaan vauvan sielua sydänyhteyteen minun kanssani. Kokemus oli erittäin onnellinen ja liikuttava. Minä uskalsin ottaa vauvaan yhteyttä. Minusta tuntui kuin olisin löytänyt oman leikkisyyteni, sydänyhteyteni, rakkauteni. Annoin itselleni anteeksi, että olen niin peloissani, enkä osaa olla läsnä. Nauhalla nainen sanoi, että voin jutella vauvalle ja jakaa hänen kanssaan tietoa, jonka vauva sitten unohtaa syntyessään. Voin jutella vauvalle meidän menneisyydestämme, tulevaisuudestamme, hänen suunnitelmistaan ja meidän yhteisestä elämäntehtävästämme. Minun tulee muistaa, että lapsi rakastaa minua enemmän, kuin itse koskaan kykenen itseäni rakastamaan ja että minun tulee rakastaa ja kunnioittaa sitä. Ja että hän on valinnut juuri meidät vanhemmiksensa. Ja että hän ajattelee että minä olen maailman täydellisin äiti. Minusta tuntui että me olemme vauvan kanssa yhtä.

Tuntuu kuin nauhalla olisi puhuttu myös minun sisäiselle lapselleni, joka puhuu minulle näin. Minä olen rakkaus ja minussa on voima. Tuntuu niin hyvältä saada kiinni siitä omasta voimasta ja rakkaudesta. Sekä siitä armosta minussa, joka sanoi minulle että saan olla keskeneräinen ja opetella asioita omaan tahtiini.

Tunsin myös syvää yhteyttä ja kuuluvuutta äitien ketjuun. Minun äitini on saanut minut ja hänen äitinsä on saanut hänet. Ja solutasolla äitini, minä ja vauva olemme olleet olemassa jo mummon kehossa. Tietysti jo aiemminkin, mutta sitä minun on vaikeampi hahmottaa.

Olen alkanut käydä kolme kertaa viikossa uimassa. Uima-altaaseen ei voi ottaa kännyköitä. Siellä oma keho tuntuu sulavalta ja kevyeltä. Ulkoaltaan sää on joka päivä erilainen ja minä voin upottaa pääni ja mieleni siihen, samalla kun kehoni lilluu lämpimässä vedessä. Minä opettelen rakastamaan laajeneva kehoani, joka on näkyvästi ja tuntuvasti joka päivä uusi. Minun on ollut aina vaikeaa hahmottaa ääriviivojani. Suurimman osan elämääni olen kuvitellut olevani fyysisesti liian suuri ja väärän muotoinen. Toisaalta taas olen pienentänyt itseni henkisesti olemattomiin tai peitonnut itselläni koko huoneen, häviten silloinkin tavoittamattomiin. Haastavaa pysyä itsensä sisäpuolella ja taas toisinaan olla katoamatta syvyyksiinsä. En aina osaa piirtää rajaa itselleni tai toisille. Huomaan vasta kun jyrä on jo ajanut yli. Raskausaika tuo tämänkin oppitunnin niin kokonaisvaltaisesti ja konkreettisesti esiin. Tänään voin tunnustella ja kuvailla sitä rakkaudella.

Vatsani näkyy jo ja saa uteliaita katseita ja kommentteja. Toistaiseksi se on tuntunut hauskalta. Ihmiset huomaavat ja odottavat vauvaa minun kanssani. Kun lapsi syntyy, syntyy samalla uusi naapuri, uusi täti ja setiä, uusi mummo ja vaari. Monet ovat ihan varmoja, että se on poika ja toiset ovat taas ihan varmoja, että se on tyttö. Toiset tuovat vauvan vaatteita, toiset miettivät pitäisikö minun hankkia isompia vaatteita. Yhdestä asiasta kaikki ovat yksimielisesti varmoja. Nimittäin siitä, että kaikki tulee menemään hyvin. On hauskaa, kuinka eri-ikäiset äidit äityvät omien raskausmuistojensa kuohuihin. Tulee tunne, että naiset eivät saa tarpeeksi jakaa raskausajastaan, tai ehkä siitä riittää muisteltavaa loppuiäksi. Joka tapauksessa haluaisin olla mukana vahvistamassa tätä naisten piiriä ja tukirinkiä. Sillä sitä tarvitaan, olipa raskaana tai ei. Ehkä tämän kirjoittamisen myötä voin osallistua siihen.

#raskaus#apu#tuki#helpotus#tauko#toivo

11. Syyskuuta 2017

Itku nousee silmiini jo ennen kuin avaan ne. Herään suruun. Usein onneksi aamuisin, mutta välillä myös keskellä yötä. Tuska siitä, että minä en ole mitään enkä kukaan, on valtava. Olen toisaalta epäonnistunut suuresti elämässäni ja toisaalta taas koen, että minulle on käynyt epäreilusti. Olen yrittänyt kaikkeni mutten tarpeeksi. "Olet aika ankara itsellesi", sanoo terapeuttini. Se ei auta minua yhtään. Minun totuuteni on nyt tämä. Olen tosi yksinäinen. En jaksa viettää aikaa ystävieni seurassa. En jaksa selittää miltä minusta tuntuu. Monet tahtovat auttaa ja neuvoa, mutta harvat jaksavat vain hengittää samaa ilmaa kanssani hiljaa. Onneksi heitäkin on muutama. Ahdistunut ihminen on ahdistava. Ahdistus saattaa tuntua sairaudelta, joka tarttuu. Ratkaisukeinojen puuttuminen ahdistaa auttajaa ja silloin on helpompi kääntää selkä tai kävellä pois tai todeta, että ehkä et ole valmis vastaanottamaan apua. Minä en pyydä, että kukaan ratkaisee minun ongelmiani. Haluan vain, että ympärilläni olisi niitä, jotka jaksavat kuunnella minua vähättelemättä, korjaamatta ja hyssyttelemättä. Tiedän, että minussa ei ole vikaa. Minä olen yrittänyt monenlaista ja paljon. Se on toistaiseksi johtanut minut tähän väsymyksen tilaan, jossa ei ole sanoja vastata mitä kuuluu eikä selitystä tai suunnitelmaa mitä seuraavaksi. Tämä todellisuus kaventaa sosiaalista kanssakäymistä hurjasti. Kun kaikki kanssakäyminen perustuu tekemiselle, olemassa oleminen ei riitä, ainakaan kovin kauaa.

Minä olen katkera ja toivoton ja sallin sen itselleni. En osaa piilottaa sitä enää. Se vyöryy ylitseni joka puolelta ja hukuttaa alleen kaiken. Minä elän läpi pettymystä ja olen itsestäni ylpeä. Se tuntuu rehelliselle. Olen käyttänyt vuosia intohimojeni tavoitteluun. Olen taitava ja lahjakas. Olen vahvasti elänyt omaa totuuttani, siitä tinkimättä. Harjoitellut musiikkia ja instrumenttejani tuntikausia 10-vuotiaasta lähtien, ja myöhemmin opiskellut muiden mukana ammattitutkinnonkin. Olen joogannut ja meditoinut ja tarkkaillut elämää ja itseäni sen henkisellä polulla. Olen kaikesta tästä kiitollinen ja tyytyväinenkin. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että koen itseni epäonnistuneeksi nykyisessä tilanteessani. Minulla ei ole yhteisöä, johon kokisin kuuluvani. Minulla ei ole työtä jossa saisin arvostusta ja elantoa. Kuukaudesta toiseen rahat eivät riitä ruokaan tai peruslaskuihin. Olen jatkuvasti jollekulle velkaa. En muista koska olisin valinnut itselleni jonkun vaatteen, vaikka olenkin kiitollinen lahjoituksista. Lounaalle, konserttiin, elokuviin tai kurssille lähteminen on harvinaista ja aina pois kuukausittaisista ruokarahoista.

Tästä syystä monet neuvot tuntuvat kovin kaukaisilta. Varsinkin kun ne tulevat ihmisiltä, joilla on säännölliset kuukausitulot tai parempi elintaso kuin minulla. Miten minä voin kertoa lapselleni, että sinusta voi tulla mitä vaan, kun minustakaan ei ole tullut ponnisteluista huolimatta. Toivon, ettei kukaan sanoisi minulle enää seuraavia lauseita: "Kyllä se siitä", "ehkä voisit kiinnittää huomiota enemmän siihen mitä sinulla on, sen sijaan että surisit niitä asioita joita ei ole", "määrittelet liikaa itseäsi rahan ja materian kautta", "riität sellaisena kuin olet, sinun ei tarvitse lunastaa paikkaasi tekemisilläsi", "pimeintä on juuri ennen auringonnousua", "tässä on varmasti joku opetus joka aukeaa sinulle myöhemmin", "meillä kaikilla on joskus vaikeaa", "koita ottaa tämä aika levon kannalta, ehkä sinun on nyt tarkoitus olla tekemättä mitään", "ainakin sinulla on katto pääsi päällä ja ihana parisuhde, ja vauvakin tulossa", "varmaan raskaushormonitkin vaikuttavat oloosi", "oletko koittanut hakea apua?". Sen sijaan olisi ihanaa jos joku sanoisi: " Kuulostaa rankalta, en tiedä mitä käyt läpi enkä osaa auttaa, mutta olen tässä ja rakastan sinua."

Tiedän, etten ole itsekään aina osannut olla sellainen kun toivon nyt toisilta. Mutta pyydän silti. Puhuminen ja tilan ottaminen on minulle vaikeaa. Olen kasvanut kuuntelemalla muita ja oppinut, että olen siinä erittäin hyvä. Olen jopa rakentanut identiteettini sen varaan. Nyt kun minulla ei enää ole siihen voimia ja oma ääneni haluaa päästä esiin, löytääkseni tavan olla tasapainossa tässä maailmassa, olenkin yksin. Minä en tunne itseäni. Minä en löydä itseäni toisten seurassa tai maailmassa. Minä teen jatkuvasti asioita joita haluan, vaikka ne eivät elätäkään minua ja vaikka tekeminen tuottaa minulle ilon lisäksi suunnatonta häpeää ja turhautumista.

Asiat ovat olemassa päällekkäin, limittäin, rinnakkain. Määritelmät vaihtuvat edestakaisin ja yhtä aikaa. Minä olen toivoton, ahdistunut ja masentunut. Minulla on onnea, toivoa ja tavoitteita. Olen rehellinen, voimakas ja elossa. Olen herkkä, usein palasina ja itsemurhan partaalla. Tämä on ollut minulle aina normaalia. Tämä on ollut minulle tasapainoa. Olen yrittänyt elää sitä yksin siinä pelossa, että lähimmäiseni eivät kestä sitä mitä olen. Kahdeksan sinkkuvuoteni aikana minulle kerrottiin, että olen onnekas jos löydän niin vahvan kumppanin, joka kestää minua. Nyt hänet löydettyäni, hän on kertonut ettei hänellä ole mitään kestämistä, vaan että hän rakastaa minua, kaikkineni. Se on suurin lahja, josta kiitän joka päivä.

Yöllä heräsin siihen, että vauva potkaisi niin lujaa että pelästyin. Se tuntui tosi hyvältä. Hieno ensitervehdys. Sen jälkeen mietin että oliko se sittenkin hyvästi, viimeinen potku? Vauva "potkaisi tyhjää"? Se jää nähtäväksi.

#raskaus#yksinäisyys#työttömyys#kohtaaminen

15. Elokuuta 2017

Suurimman osan ajasta tekee mieli kadota. Pahoinvoinnilta, raskauskuulumisten kertomiselta, kaikista tapahtumista, velvollisuuksilta, kohtaamisilta. Ne eivät tunnu mahdollisilta. Kaikki nämä ovat olemassa elämässäni ja tapahtuvat, mutta ikään kuin en olisi itse paikalla. Minäkin haluan kohtuun kehittymään, josta voisin sitten pullahtaa täydellisenä ulos.

Pelko on muuttanut muotoaan päivittäin. Usein olen miettinyt kirjoittavani siitä. Mutten ole jaksanut. Hävettää ettei pääse pelosta eroon. En jaksaisi kokea pelkoa enää. Haluaisin kadota sen ulottumattomiin, irtisanoutua kaikesta siitä mitä koen. Pelko on kai juuri nyt välinpitämättömyyttä. Useimmiten en edes ajattele olevani raskaana. Pahoinvointi on merkki keskenmenosta, väsymys on merkki keskenmenosta, oireettomuus on merkki keskenmenosta. Ja välinpitämättömyys jatkuu; mietin kuinka kuollut vauva joskus huomataan ja poistetaan. Tunnen häpeää siitä, etten uskalla tai osaa kokea yhteyttä lapseen. Pelottaa etten koskaan opi, ja toisaalta en jaksa ajatella koko asiaa.

Usein tuntuu etten osaa sanoittaa näitä tunteita. Siksi kai, "miten olet voinut?"- kysymykseen on niin hankala vastata. Oma ulkomuoto tuntuu vieraalle. Vanhat vaatteet eivät ole mahtuneen päälle viimeiseen kuukauteen. Oma keho tuntuu vieraalle ja se on vielä vieraissa lainavaatteissa. Odotan kokoajan että olisi voimia liikkua enemmän, että saisin kokea olevani kehossani. Toisaalta miten voi tuntea vauvan, jos ei edes koe itseään omien fyysisten ääriviivojensa sisällä. Kaipaan fyysisyyttä jonka tunsin. Kaipaan kehollista nautintoa.

On ollut ihanaa saada soittaa ja laulaa pitkästä aikaa. Se on ollut minulle tärkeä voimavara ja ikään kuin vanha ystävä ja koti jonka suojassa olla. Olen saanut vahvistusta muilta ihmisiltä sekä sisältäni että minun ääneni on tärkeä, hoitava ja kaivattu. Kaikki muu tekeminen tuntuu tällä hetkellä toissijaiselta.

Olen myös kokenut pohjattoman onnellisia päiviä. Kun pahaa oloa ei ole ollut, kun minulla on ollut energiaa puuhastella, kun olen ollut muiden seurassa ja kokenut niissä hetkissä ykseyttä. Kun olen huomannut mitä kaikkea minulla on. Tuntemukset ovat vain niin äärimmäisiä. Olen ollut vahvasti tunteva jo ennen raskauksiakin, mutten aavistanut että se voisi syventyä tällaiselle tasolle. Väsymys, pahaolo, itku ja nälkä yllättävät sekunneissa. Niiltä minun ei ole mahdollista kadota. On antauduttava. Välillä se on helppoa mutta useimmiten hyväksyminen on haastavaa.

Epäonnistumisen pelko on jotain todella abstraktia ja konkreettista samaan aikaan. Suurin epäonnistuminen tällä hetkellä olisi se, etten pääsisi koskaan eroon tämän pelon tuomista estoista elämässäni. Etten oppisikaan elämään sen kanssa. Ja kun kirjoitan tätä huomaan, että minähän elän koko ajan. Olen mestari pelon kanssa elämisessä. Pelko on liimautuneena minuun taukoamatta ja silti minä elän., toimin ja onnistunkin mielestäni. Ehkä haluaisin että voisin tehdä pelon näkyvämmäksi. Että olisi joku toinen, jota syyttää tästä kaikesta. Jos pelkomöykky olisi näkyvänä kiinni kehossani, voisimme yhdessä osoittaa sitä ja sanoa: siinä se on. Ehkä joku kirurgi voisi leikata sen irti ja selviäisin kuukauden sairaslomalla.

Pelosta tekee abstraktin se, että on vaikea määritellä sitä, mikä pelottaa. Pelottaa etten osaa elää. Etten osaa rentoutua siihen mitä olen. Pelottaa se että pelottaa.

Sain ensimmäisessä ultraäänessä rauhan muutamaksi päiväksi. Vauva heilutteli siellä ja lillui jossain minun uumenissani. Tuli liikutus, kaivattu tauko ja rentous. Koetan palata siihen tunteeseen. Koetan rentoutua tähän hetkeen. Elämä soljuu lävitseni minun vastusteluistani huolimatta. Minulle on tuotu lahjaksi jo ensimmäisiä vauvan vaatteita.

#raskaus#pelko#muutos#elämä#hallinta#raskausviikko14+5

28. Kesäkuuta 2017

Pelko on saanut uusia muotoja unien muodossa. Päivisin pää on aika sumea, eikä ajatuksen kulkua juuri huomaa. Öisin mieli kirkastuu ja tunnustellen itseäni erilaisissa äidin rooleissa. Eräänä yönä synnytin täysin tatuoidun vauvan, jolla oli mustat pitkät hiukset. Hän tuntui vieraalta ja epätoivotulta. Viimeyönä lapseni oli jo oppinut puhumaan, ennen kuin huomasin, että olin täysin unohtanut imettää häntä. Hänkin oli pitkähiuksinen, hieman Twin Peaksin pahan Cooperin roolihahmon näköinen vauva, joka kiroili ja syytti minua siitä, etten osannut hoitaa hommiani kovin hyvin. Viime viikolla yhtenä yönä havahduin tunteeseen, että makaan verilammikossa ja valun edelleen patjalle, kunnes unisena kädellä alustaani kokeiltuani huomasin, että se onkin kuiva.

Päivisin saatan uskoa todeksi, että raskauteni onkin ummetusta. Vatsan toimiessa, ja täten hieman pienentyessä ajattelen; noniin, tiesimpäs, pelkkää ummetusta! Googlaan: ummetus + raskaustesti + väärä tulos.

Raivokohtaukset ravistelevat sumuisten päivien keskellä. Kotisaarella parveilevat turistit saavat osansa kiukustani niinä harvoina hetkinä, kun poistun kodistamme. Onneksi suurin osa heistä ei ymmärrä, mitä suustani pääsee. Parhaassa tapauksessa raivoni ohitetaan täysin ja saan vastaukseksi lentosuukkoja, kuten eilen hätistellessäni Kiinalaista turistiryhmää piknikiltä naapurin pihasta.

Housut eivät enää mene kiinni. Rinnat painavat 100kg kappale. Kehon muutos tuntuu epämiellyttävälle. Paisuminen ei innosta. Minä en voi kontrolloida sitä samalla tavalla kuin ennen. Monet ovat lohduttaneet pahan olon olevan hyvin etenevän raskauden merkki. On vaikeaa muistaa olevansa terve ja voivansa ihan normaalisti tilaansa nähden, kun koko ajan tuntuu sairaalta.

Tämä kaikki on konkreettista antautumista elämälle. Minulla on kaikkea niin paljon, kuin sitä itselleni sallin. Eilen ihana saarinaapuri oli tuonut kesämekon minulle ulko-oven kahvaan sovitettavaksi. Ja se sopi! Käytän sitä vaikka on kylmä ja tuulee, koska siitä tulee niin ilahduttava, kohottava ja naisellinen olo. Eilen sain käydä vaunukävelyllä naapurin vauvan kanssa. Vauva sai paljon huomiota ja tuntui aika luonnolliselle lykkäillä häntä ympäri saarta. Olin myös tyytyväinen, että sain palauttaa vauvan ja mennä kotiin yksin makoilemaan. Tänään yksi ystävä siivosi kanssani koko kodin. Olo keveni heti. Toinen ystäväni, joka on myös raskaana laittoi vastausviestin ruikutukseeni: "Lopeta, lopeta, lopeta murehtiminen, koska se on loputon suo." Lopetin heti. Toivon, että saan paljon neuvoja, niitäkin joita en haluaisi kuulla tai osaisi heti noudattaa. Tuntuu siltä, että apua on paljon ja lähellä, kun vaan muistaa ja nöyrtyy sitä pyytämään. Avun vastaanottaminen tuntuu lämpimältä, pehmeältä sängyltä, jossa saan muhia.

Ja mikä parasta, tämä pahoinvointi pakottaa minut sen äärelle, että minun olemassaoloni on riittävä. En voi oikeuttaa elämääni itselleni tekemiselläni tai suunnitelmillani. Se että hengitän riittää. Se että ravitsen itseäni ja pidän huolen riittävästä yöunesta riittää. Se että olen olemassa läheisilleni vain olemalla olemassa riittää. Tilani ei jätä muita siedettäviä vaihtoehtoja, kuin elää hetkessä. Aion uskaltaa nauttia tästä raskaudesta, niin kauan kuin sitä kestää.

#raskaus#huh

15. Kesäkuuta 2017

Totuttelen kauhuun, pelkoon, sekä muihin epämiellytäviin ja jälleen kerran yllättäviin tunteisiin. Kuukautiset olivat jo viikon myöhässä, paha olo nousi iltapäivisin raivokohtausten kera, tiesin olevani raskaana, mutten uskaltanut tehdä testiä. Koen ahdistusta siitä, että tähän olotilaan täytyy taas sopeutua. Ajattelin että kirjoitan facebook-statukseeni: "Olen raskaana, taas. En jaksa selittää", samaan tyyliin kuin pyöreitä vuosia täyttävä laittaa lehteen ilmoituksen "matkoilla". Eikä kukaan muu vaadikaan minulta selitystä oloihini tai tunteisiini kuin minä itse.

Kumpa voisi painaa pausea ja saada hetkeksi tauon kokemisesta, tuntemisesta ja ajattelemisesta. Kyse on kai omien ennakkoluulojen hyväksymisestä. Sen sijaan että antaisin hirviöideni mellastaa rauhassa, toivon itseltäni suuria ja ruoskin jopa väärästä ajattelusta. Kuvittelin, että tulisin ajattelemaan kirkkaasti :"Tieto raskaudesta on elämäni onnellisin asia ja olen kiitollinen tilastani. Suhtaudun tulevaisuuteen tyynesti ja sopeudun jatkuviin elämänmuutoksiin rauhallisesti ja mielenkiinnolla." Ja ehkä ajattelen myös näin, mutta sen päällä on tiheä kuorrutus sekavaa epätietoisuutta ja tavallista arkea, jossa pitää edelleen kirkastaa elämäntehtäväänsä ja kommunikoida läheisten, sekä tuntemattomien kanssa, vaikka oksettaa.

Joka päivä on paha olo ja väsyttää. Olen vetäytynyt omaan kuplaani, johon ei mahdu ketään muuta, ainakaan kovin pitkäksi aikaa kerrallaan. En jaksaisi selittää tätä kenellekään toivoen, että muut osaisivat lukea ajatuksiani. Pelkään, että keskenmeno tulee taas. Pelkään, että parisuhde häviää kaikkiin vaikeuksiin, minun kuohuviin tunteisiini, katoaa ja lakkaa olemasta. Pelkään, että vauva syntyy. Pelkään, että lihoan valtavaksi vuoreksi, jonka alta kenenkään on mahdotonta tavoittaa minua, tai minun tavoittaa ulkomaailmaa. Pelkään, että minä katoan. Yhdellä sanalla sanottuna, minä pelkään.

Ja niin pelkäävät monet muutkin. Pelko itsessään on pelottavaa. "Ei tässä kannata alkaa pelkäämään", "Lietsot pelolla tulevaisuuttasi ja vauvakin voi sitten huonosti", "Ai uskalsit jo kertoa raskaudesta, vaikka juuri tuli keskenmeno". Olen kiitollinen, että olen saanut näitä kommentteja. Pelko kohtaa pelon. Kun pelko otetaan "syliin" ja tehdään näkyväksi, se ei enää tiedä mitä tehdä. Se ei saa samanlaista valtaa ohjailla elämää. Pelon kokeminen on tärkeää ja mielestäni erittäin rohkeaa.

Pelko ja rohkeus eivät ole toistensa vastakohtia, vaan oikeastaan saman voiman kaksi ilmenemismuotoa. Minä olen kauhusta kankeana ja peloissani, mutta se ei estä minua toimimasta. Olen pelännyt koko elämäni, ettei minusta tule yhtään mitään, ja silti olen päässyt jo 33-vuoden armoitettuun ikään puuhaten kaikenlaista, josta olen iloinen ja ylpeä. "Pelko pois", on armoton käsky. Olen koetanut sanoa itselleni enneminkin: "Pelkää vaan, ei se mitään". Pelkoa vastaan taistelemista ei voi voittaa. Sen takia ainoa vaihtoehto on hyväksyä se ystäväksi.

Leikkasin uuden alun kunniaksi hiukset pois. Järkytyin ensin uudesta kaljuhkosta ulkonäöstäni ja sitten siitä, kuinka tärkeät hiukset minulle oikeastaan ovat. Ehkä tämä on osa oman arvon löytymisharjoitusta. Kuka minä olen? Voinko rakastaa ja arvostaa itseäni kaljuna? Tai silloin kun en ymmärrä tekojani tai toimintaani, kun en koe olevani kontrollissa? Samalla kuitenkin janoan ihmisten mielipiteitä. Miksi hän ei sanonut mitään, vaikka huomasi minun leikanneen hiukseni? Miksi hän sanoo, että olen söpö, kun näytän kaljulta rotalta.

Olen aina ihmetellyt kahtiajakoa itsensä rakastamisen ja rakastamattomuuden välillä. Usein aihetta kuvataan on/off-nappina, jonka on jo löytänyt tai ei. Koen, että olemme koko elämän mittaisessa prosessissa, tutkimusmatkalla itseemme ja se on jo rakkautta itseään kohtaan. Että elää ja on kiinnostunut siitä kulloistenkin voimiensa mukaan. Olen usein syyllistynyt siitä, etten vieläkään osaa rakastaa itseäni. Loputon tarve olla yli-ihminen ja se, joka ei vielä äsken tiennyt, mutta nyt tietää. Nyt saan oikeastaan nauttia siitä, että hyväksyn pelkoani, inhojani ja epävarmuuttani palasen kerrallaan. Otan itseni kaikkineni syliin, näin ollen tehden itseni näkyväksi ja todella onnelliseksi.

#raskaus#kauhu#odotus#yllätys#kesä

30. Toukokuuta 2017

"Älä nyt ainakaan blogin kirjoittamista lopeta", minulle sanottiin ja samalla hetkellä tiesin etten kirjoittaisi pitkään aikaan. Minua kyllästytti kuvailla samaa pettymyksen, epätoivon ja surun tunnetta kerta toisensa jälkeen, ja tunteen pysyvyys ja liikkumattomuus hävetti minua. Tuntui että surua ei saanut loppumaan kirjoittamalla, kokemalla, lepäämällä, tai puuhastelemalla. Ei millään. Se oli kuin mustaa tahmeaa limaa joka näkyi kaikille. Se yllätti minut kun vähiten osasin odottaa, purkautui raivokohtauksina, tunnottomuutena ja katkeruutena. Tuntui kuin olisin ollut suurimman osan aikaa kuollut ja joskus harvoin ihmisiä kohdatessani esittänyt elävää.

Oli olennaista pureutua itseeni ja kokemaani rauhallisessa, intiimissä tilassa analysoimatta ja lokeroimatta. Tarvitsin tyhjyyttä jota luominen vaatii ja tahdoin käyttää kaiken aikani biisinkirjoitukseen. Luulin jo kadottaneeni tai painaneeni muusikon ja laulunkirjoittajan niin kauas itsestäni etten enää löytäisi sitä. Mutta toisin kävi. Synnytin itseni uudestaan tämän kahden kuukauden prosessin aikana, joka on edelleen käynnissä.

Olen tottunut tekemään asioita yksin ja mielelläni selviydyn kaikesta ilman muiden apua. " Muutenhan ei voi sanoa että se on itse tehty". Avun pyytäminen on ollut merkki epäonnistumisesta ja omasta huonommuudesta. Häpeää ja häpeään perustuvaa ylpeyttä. Keskenmenon pettymys perustuu kohdallani pitkälti samaan harhaan; onnistunut tekeminen oikeuttaa olemassaoloni maapallolla. Epäonnistuminen tarkoittaa että minun olisi syytä kuolla. Kuinka kehtaat olla elossa senkin luuseri. Et ole saanut mitään aikaan.

Olen mestari tuomitsemaan itseäni ja siten ylläpitämään harhaani. Kun en myönnä onnistumistani itselleni saan pitää epäonnistujan sekä uhrin roolin. Puhun itselleni rumasti ja petaan pettymyksiä jatkuvasti. Näin minun on turvallista lillua tutussa tilassani.

Tarvitsin muutokseni tueksi konkreettisen työkalun, joten päätin osallistua levyn kirjoitus kurssille (Write your next album). Järjestäjänä toimi New Yorkista käsin toimiva laulunkirjoittaja ja opetus toteutettiin verkossa ja skypen välityksellä. Olin jotakuinkin turvassa kun osallistujina ei ollut ketään joka tuntisi minut ennalta. Voisin periaatteessa käyttäytyä itsellenikin arvaamattomalla tavalla. Saimme kahdeksan viikon ajan viikottaisia tehtäviä sekä ryhmäpuhelun jossa jaoimme prosessistamme. Lisäksi meillä oli facebook-ryhmä johon saimme kommentoida ja jakaa tekemisiämme; melodioita, sanoituksia tai kokonaisia kappaleita. Tarkoitus oli että kukin asettaa itselleen tavoitteen ja ohjaaja sekä ryhmä tukevat tavoitteiden saavuttamisessa ja rutiinien ylläpitäjinä.

Kurssin alkaessa vanhat toimintamallini tiukkenivat anonyymiudestani huolimatta. Sabotoin omaa työtäni päivittäin. Tekemiselle antautuminen tuntui mahdottomalta. Mikään ei riittänyt. Vaikka istuin soittimen tai paperin kanssa kahdeksan tuntia ja valmiina oli kaksi valmista laulua, olin pettynyt itseeni ja työhöni. Kirjoitin vain surullisia, velttoja lauluja joita minua hävetti kuunella jälkeenpäin. Ikään kuin olisin tahallani tuottanut paskaa, että voisin todistaa itselleni olevani surkea. Minulla oli henkilökohtainen skypepuhelu opettajan kanssa viikottain hänen ehdotuksestaan. Muutaman kerran unohdin koko puhelun kalenterimerkinnöistä huolimatta, koska en asettanut itseäni ja omaa tekemistäni etusijalle. Täten sain taas kieriskellä toivottomuudessa ja häpeässä.

Tämä kaikki oli äärimmäisen rankkaa minulle ja lähimmäisille. Tuntuu itsekkäältä ja epämiellyttävälle möyhentää omaa haisevaa läjäänsä, vaikkakin se tuntuu myös äärimmäisen tarpeelliselle. Onneksi elämässäni on niin ymmärtäväisiä ihmisiä läsnä ja lähellä, että kun vain uskallan pyytää apua, saan sitä. Avun pyytäminen, sen saaminen, loputon nöyrtyminen itseni edessä, kiitollisuus kaikesta tapahtuvasta ja sitoutuminen rutiineihini vie väistämättä yhteyteen, rakkauteen ja totuuteen. Silloin kaiken voi nähdä oppimisena, ihmettelynä, armona.

Kahdeksan viikon laulunkirjoittaminen tuotti tulosta. Suosittelen vastaavaa kaikille, sillä konkreettinen sydämen asioiden tekeminen ja maailmalle jakaminen on niin hyvää tekevää. Sain parikymmentä kappaletta kirjoitettua joista monesta pidän, joistakin jopa erityisen paljon. Niissä lauluissa on voimaa ja saan esiin uutta puolta itsessäni. En pyytele anteeksi ja uskallan olla itsellenikin tuntematon. Seuraava haaste on uskaltaa löytää ne oikeat ihmiset joiden kanssa voin viedä laulut eteenpäin. Haluan myös pitää tällaisen kurssin muille muusikoille ja kirjoittajille, sillä uskon että en ole ainoa tämän yksinäisyyden kokemukseni kanssa. On niin herkullista ja syvää jakaa tällaista prosessia ryhmässä.

Olennaisinta oli huomion siirtäminen itsestä muihin. Ajattelin että tehtäväni on voimaantua laulunkirjoituksen kautta. Sen avulla voin paremmin, ympäristöni voi paremmin ja voimaantuminen tarttuu myös kuulijoihin. Olen väsynyt näyttelemään uhria. Haluan opetella palvelijan roolin.

Olen siirtynyt haasteessani seuraavan konkreettisen ongelman pariin. Nyt katson oman arvon tuntoani taloudellisten vaikeuksieni näkökulmasta. Heikko itsetunto ja oman arvon puute on jo pitkään näyttäytynyt elämässäni ikuisina pätkätöinä, suostumuksena tekemään töitä alipalkattuna ja ilmaiseksi, olemaan seksuaalisen hyväksikäytön kohteena työpaikalla, jne lista on loputon. Tilanne on kärjistynyt niin että nyt kamppailen joka kuussa oikeuksistani tukiin, joita Kela tälläkin hetkellä perii takaisin. Kaikki tämä on seurausta siitä kuinka vähän olen arvostanut itseäni, pitänyt yllä uskomusta kykenemättömyydestäni elättää itseäni, valheesta ettei minusta ole mihinkään ja ansaitsen nämä kaikki vaikeudet.

Minun on täytynyt tulla tähän pisteeseen että nöyrryn. Olen antanut itseäni hyväksikäytettävän niin paljon että olen tottunut siihen. Luullut sen olevan totuus, kohtalo, ja elämä itse. Kun jokin on oikein tuttua, on hankala nähdä miten muuten se voisi olla koska oikea totuus on täysin tuntematon ja itselle kaukana. Tietysti olen taistellut kaikkea tätä vastaan, ja moni minut tunteva voisi tätä lukiessaan ajatella että olen tehnyt kaikkeni saadakseni elämäni toisenlaiselle raiteelle, ainakin olen itse halunnut aiemmin uskoa niin. Toimintani on kuitenkin kummunnut syvältä syyllisyyden ja uhriutumisen uumenista. Paniikki on noussut pelosta. Nyt saan kuitenkin olla siinä kohdassa jossa toimintamallieni on muututtava. Saan opetella myös armoa itseäni kohtaan, sillä toimintani muuttaminen aiemmin ei olisi ollut mahdollista. Tuntuu vahvalta ja rohkealta olla kaiken tämän keskellä nyt. Tutustua ja toteuttaa itsestä vastuun ottamista. Olen äärettömän iloinen että saan jakaa sen kirjoittamalla.

#luominen#synnyttäminen#vastuu#palveleminen#omanarvontunto#musiikki#laulunkirjoitus#kirjoittaminen#tila#armo#elämä#:)

5. Huhtikuuta 2017

En ole saanut kirjoitettua mitään mielestäni painokelpoista pitkään aikaan ja olen ollut itseeni hyvin pettynyt. On ollut vaikea hyväksyä viha ja turhautuminen itseä kohtaan. Olen koittanut peitellä ja unohtaa sen kaikin keinoin myös itseltäni. Selitellyt sen jonkun muun syyksi. Ihmisten edessä usein tsemppaan ja saan itseni uskomaan että kaikki sujuu hienosti. Yksin ollessa pakka kuitenkin hajoaa ja myös kaikista lähimmät ihmiset joutuvat raivonpurkausteni, surun ja lamaantumisen todistajiksi. Ajattelen, että on hyvä päästää kaikki koettu ulos. Myös ne tunteet, joita ei tunnista kuin vasta silloin, kun on antanut niiden mennä. Mutta usein tunteen jyllätessä voimakkaimmillaan saattaa toimintakyky ja reagointikyky kadota kokonaan, eikä jaksa ajatella että kaikki järjestyy. Onneksi anteeksi pyytäminen ja saaminen ei ole ollut myöhäistä tai mahdotonta.

Ajattelin että kun en voi nyt synnyttää vauvaa, haluan synnyttää jotain muuta. Äänitän albumillisen musiikkia ja julkaisen sen. Tämä tuntuu todella innostavalta ja kauhistuttavalta. Olen kärsinyt vuosia niin kovasta ankaruudesta itseäni kohtaan etten ole saanut ulos kuin yksittäisiä kappaleita silloin tällöin, kun joku muu on sitä minulta vaatinut. Haluan oppia rakastamaan pitkäjänteisesti sitä mitä teen, koska tiedän olevani siinä hyvä ja osaava. Minulla on vuoren kokoinen pelko estämässä minua ja haluan sen pelon kokonaan näkyville, eikä minulle riitä että poistan vain pieniä murusia siitä. Olen ennenkin huomannut ettei se lähde, muuten kuin tekemällä juuri sitä mitä pelkää.

Aikaisempien albumieni valmistumisen jälkeen on ollut vaikeaa arvostaa tuotostaan. Olen poikkeuksetta ollut pettynyt itseeni ja siihen mitä olen tehnyt. Ja mennyt vielä syvemmälle häpeän kuoppaani. Nytkin hävettää kirjoittaa tätä ja hävettää jo senkin ihmisen puolesta joka lukee tämän. Mutta jatkan tätä kokeilua, josko julkisesti häpeämällä voisi pudottaa vaatteensa ja olla sitten kevyemmin ihmisten edessä.

Minulle tuli myös oivallus siitä kuinka en ollut vielä valmis lapsen tuloon. Luin artikkelia haaveilemastani kotisynnytyksestä. Siinä mainittiin kotisynnytyksen riskittömyydestä etenkin silloin kun äiti on läsnä ja tietoinen kehostaan ja sinut itsensä kanssa. Havahduin lukiessani tunteeseen etten rakasta kehoani enkä olentoa siinä. Minä en ole valmis antamaan kehoani kodiksi jollekin toiselle, kun en itsekään asu kehossani. Muistan kun tunsin lapsen tulevan. Huomasin että keltaisena hohtava henki tai olento istui sängyn vierellä. Oli aikainen aamu ja sanoin kumppanilleni että nyt on toimittava nopeasti. Seuraavien viikkojen ajan tuntui kuin joku vieras olisi asettunut minuun ja vallannut kehoni. Sen saman kehon jota itse katselin vierestä. En pitänyt tästä tunteesta ja työnsin sen pois.

Työn teon puskeminen on yhtä aikaa surulta pakenemista ja halua ilmaista itseään ja sisintään. Kun joku kysyy ja pahoittelee keskenmenoa huomaan nielaisevani ja rykäiseväni että pysyisin kasassa. Huomaan silloin vasta itsekin että tämä asia itkettää minua vielä. Vaikka tiedän hyvin järjellä ja sydämelläkin että kaikki on hyvin juuri näin, niin silti suru purskahtaa välillä esiin odottamattomissa tilanteissa. Surun salliminen on minulle haastavaa. Haluaisin olla jo yli tästä kaikesta.

Kun alan kirjoittaa biisiä tai tekstiä minuun nousee suunnaton epätoivo. Tuntuu kuin en pääsisi sisimpääni käsiksi. Kaiken edessä on painava samettinen verho jonka taakse en näe. Tiedän verhon takana olevan paljon tunteita ja asioita joita haluaisin paljastaa myös itselleni. Paljon sellaista jota muutkin haluaisivat kuulla ja koskettua siitä. Mutta verhot ovat painavat, eikä minulla ole voimia siirtää niitä kuin vähän kerrallaan.

Toisinaan onnistun poistamaan kokonaisia häpeäverhokerroksia. Alasrevityn verhon alta paljastuu kuitenkin aina seuraava, joka takertuu minuun ja estää toimimasta. Ainoana erona aikaan, jolloin en ollut verhoa raottanutkaan, on se että nyt sisälläni oleva tila myös lisääntyy. Verhojen avaaminen ei ole turhaa. Tieto siitä että minussa on rakkaus ja totuus tämän pölyisen peittävän häpeän takana on varmaa.

Nousen joka päivä kirjoittamaan tai tekemään biisejä. En aijo luovuttaa vaikka tekeminen tuntuu tosi vaikealta. Saan paljon tukea ja kannustusta ympäriltäni monella tavalla. Hävettää sanoa että on vaikeaa. Itsensä hyväksyminen vihaisena, lamaantuneena tai surullisena on työlästä ja rakastaminen hyväntuulisena helppoa. Eilen kumppanini siirsi tyhjäksi syötyä lautasta vähän kauemmas minusta kun kerroin, että tekee taas mieli rikkoa jotakin. Huomasin sen ja hain ison tyynyn jota aloin mäiskiä niin että pöly lensi ja huoneen tyhjät neliöt kaikuivat huudosta. Helpotti. Mietin saisinko käyttäytyä tällä tavoin lasten nähden.

Ensi viikolla täytän 33 vuotta ja pitäisi tehdä jälkitarkastuksena raskaustesti, varmistaakseen ettei ole raskaana. Uuden raskauden mahdollisuus innostaa, uusi keskenmeno mietityttää. Elämän läpivirtaavuus on totta ja minä haluan olla siinä aitiopaikalla. Siksi menen tämän myllyn läpi, koska haluan sitä. Kirjoitan siitä jäsentääkseni ajatukseni ja antaakseni itselleni ja muille anteeksi. Taas on tämän tekstin loppuun tultaessa paljon kevyempi olo.

#itseviha#anteeksianto#oppiminen#hyväksyntä#elämä

21. Maaliskuuta 2017

Ääretön määrä rakkautta, myötätuntoa, kanssaelämistä, pitkiä halauksia, ymmärtämistä, jakamista, silmiin katsomista, hiljaisuutta ja kohtaamista. Tuntuu että olen saanut tämän kuluneen viikon aikana kokea tätä kaikkea ihanan pakahduttavasti. En ole syönyt suuria määriä ruokaa, mutta vatsani on silti täysi.

Olen antanut itseni repeytyä syvemmin auki kuin aiemmin ja vastalahjaksi olen saanut avointa lämpöä tulvan lailla. Tekee mieli suositella tätä kaikille. Tuntuu valtavalta lahjalta saada olla näin elämän ytimessä. Huumaantuneena sen loppumattomasta voimasta, joka kuljettaa meitä ja käy lävitsemme. Olen saanut syvemmin ymmärtää sen, kuinka minä en omista omaa elämääni. En ole sen vanki enkä hallitsija. Ja toisaalta myös sen, että minulla on tämä uskomattoman ihana keho jossa elän nyt ja saan toteutua ja toteuttaa lukemattomilla tavoilla elämäni aikana. Olen saanut paljon kiitosta ihmisiltä siitä kuinka olen käsitellyt tätä surua avoimesti. Olen saanut taas oppia surusta ja ilosta.

Olimme suunnitelleet kumppanini kanssa juhlat, joissa kertoisimme ystäville raskaudesta. Tilanne oli muuttunut nyt niin että kerroimmekin raskaudesta ja keskenmenosta. Tuntui hyvältä pitää juhlat ja jakaa läheisten ihmisten kanssa se mikä nyt elämässä on totta.

Yhdessä sureminen ja omassa murheessaan avoimesti ilman alkoholia möyriminen tuntui hävettävältä. Juhlien päätteeksi halusin esittää muutamalle ystävälle laulun, jonka olin kirjoittanut pienelle vierailija sielulle. Ääni väristen esitin sen alusta loppuun pitäen pieniä hengitystaukoja. B istui vieressäni. En nähnyt kuulijoita mutta kuulin kyynelten valuvan. Myöhemmin todettiin että olipa hyvä itkeä yhdessä. Oman tunteidennäyttämisen häpeästä huolimatta nousi ilo siitä, että uskalsin olla surullinen muutenkin kuin paperilla.

Koen että suru on vaiettuna arvostettu tunne. Se on suuri aarre jota vaalitaan. On hyvä että surua on, mutta se saa tulla esiin vain hiljaisuutena tai kärsimyksenä. Ikään kuin surun kauneus voisi kokemalla rikkoutua, tai surullinen kokemus katoaisi suremalla. Entä jos kokoontuisimme surun hetkellä yhteen ja olisimme. Itkisimme silmämme turpeiksi tai lojuisimme surullisina hiljaa jos se tuntuu oikealta.

Monet ovat kertoneet minulle kuinka toisen ihmisen surun kohtaaminen tuntuu vaikealle. Ei tiedetä miten olla. Mikä on hyvä määrä lohdutusta ja tukea. Milloin tarvitaan piristystä ja milloin nenäliinoja. Itse olen kokenut että ei oikeaa tapaa olekaan. Suru on suuri tuntematon alue. Siellä ei ole tienviittoja jotka johdattelisivat käyttäytymään oikein tai teitä jotka johtaisivat minnekään. Itse suru saattaa olla hyvä opettaja ja johdattelija jos antaa sille luvan. Suru voi parhaimmillaan viedä totuuden äärelle. Perille päästyään voi hengähtää ja kokea autuutta mutta totuuden reunalla roikkuminen ja etsintä on seikkailua.

Toki surun saa pitää myös henkilökohtaisena kokemuksena. Haluan oppia kunnioittamaan myös tätä tapaa. Uskon että silloinkin surusta voi saada voimaa ja valoa monin tavoin. Nyt itse koen että haluan opetella elämään syvemmin muiden ihmisten seassa sellaisena kuin olen, itsellenikin tuntemattomana. Tapahtua elämän läpi siten kuin se kulloinkin on mahdollista. Haluan oppia käyttämään kaikkia tunteita ja oloja voimavarana ja opettajana tuomitsematta tai arvottamatta niitä tai itseäni niiden kautta.

Tätä omaa suruani olen päästänyt pintaan pieninä palasina. Suurimman osan aikaa ajattelen että kaikki on hyvin ja suru on jo mennyttä. Mutta kun alan puhua aiheesta jonkun kanssa, suru saattaa yllättäen tulvahtaa ääneen, silmäkulmiin ja vatsan pohjaan. Jokin minussa siis vahvasti haluaa pystyä olemaan jotakin muuta kuin surullinen. Olenkin paljon monia asioita kerralla. Kuten kumppanini minua aina viisaasti muistuttaa: "ihminen ei ole looginen".

Uskon että negatiivisiksi koetuista tunteista ja kokemuksista eroonpääsemisenhalu on meille kaikille yhteinen. Siksi janoan jakaa tunteitani muiden kanssa; kirjoittamalla, laulamalla, halaamalla, puhumalla ja olemalla hiljaa ja katsomalla silmiin.

#suru#elämä#ilo
17. Maaliskuuta 2017

Sateinen, tuulinen ja harmaa kevätpäivä tuntuu lempeälle. Vesi ropisee peltisiin ikkunalautoihin ja tuuli jyrisee ikään kuin jossain kauempana. Taivaan liikettä ei näe. Sumu ja harmaus ovat kietoneet maiseman syleilyynsä. Pysähtyneisyys on minussa ja katson maailmaa varovaisen uteliain raukein silmin.

Alkuviikosta näin kaikkialla äitejä ja lapsia sekä raskaana olevia. Lautassa vieressäni kaksivuotias sanoi pienellä lapsen äänellään: " Äiti ota syliin". Aloin itkeä ääneen. Pankissa mainostettiin lasten vakuutuksia isolla screenillä, jossa oli suuri ultraäänikuva. Sain raivokohtauksen ja pyysin virkailijaa välittämään tiedon asiattomuudesta eteenpäin. Olin yhtä tunnetta; menettämisen surua.

Keskenmenon myötä häpeä itseä kohtaan on karissut kilokaupalla. En jaksa ajatella mitä muut ajattelevat. Olen ottanut yhteyttä muusikoihin, joiden kanssa haluan tehdä yhteistyötä. Olen kirjoittanut ja tehnyt biisejä ajattelematta mitä tästä tulee. Aiemmin mahdottomalta tuntunut on nyt välttämätöntä. Ei ole enää mahdollisuutta piiloutua ja väistää.

Tulevaisuuden tapahtumat ovat vielä ulottumattomissa, mutta en kutsuisi oloani tyhjäksi. Kaikkialla on tilaa. Saan tuntea, kokea, olla ihmeissäni ja hämmentynyt. Se mitä kehoni on käynyt läpi alkuvuoden aikana on saanut minut kunnioittamaan itseäni uudella tavalla. Ohittamaton fyysinen, kokonaisvaltainen raskaus ja sen loppuminen on tuonut jalkojani maanpinnalle, tietoisuuttani lähemmäs kehoa.

Tiistai-iltana saunassa ollessamme katsoin itseäni ensimmäisen kerran rakastavasti ja ihaillen. En arvioinut mitään kohtaa vartalossani, enkä toivonut olevani toisenlainen. Peilistä näin että rintakehäni oli auki ja pääni pystyssä. Silmissäni oli paljon kirkkautta. Harha elämän kontrolloimisesta oli otettu hetkeksi pois. Olen kaunis ja rakastettu ja kannateltu.

On ihme että olen tullut raskaaksi. On ihme että kehoni on luopunut sikiöstä ja itse tyhjentänyt itsensä. Naisen ihmeellinen keho. Minun lävitseni on kulkenut voima, jota en ole ennen tuntenut. Se on lähentänyt minua itseni ja kehoni kanssa, sekä syventänyt tietoisuuttani, tuonut lähemmäksi jumalallista.

Hormoonit heittelevät mieltäni. Toisinaan saan surusta kiinni ja itken silmät sumeina tunteja. Usein kipu vihlaisee vatsaa, muistuttaa mitä on tapahtunut. Vuodan edelleen istukan osasia. Hetkittäin minut valtaa lämpö, rakkaus, läheisyys ja kiitollisuus. Silloin olen istunut alas kirjoittamaan tai mennyt kirkkoon illan pimeydessä soittamaan vauvalle säveltämääni laulua.

Olen saanut valtavan määrän tukea tutuilta ja tuntemattomilta. Lohduttavia viestejä, energiaa, kauniita sanoja ja huolenpitoa, johon en ole välttämättä jaksanut vastata, mutta joka ikinen on ollut tärkeä muistutus siitä kuinka kannateltu olen. Lähes jokainen nainen, jolle olen viikon aikana tapahtumasta kertonut, on maininnut itse kokeneensa keskenmenon tai useamman tai vähintään tuntevansa ystävän, joka on käynyt sen läpi.

Minua neuvottiin hemmottelemaan itseäni ja olemaan itselleni lempeä. En tiennyt miten se tehdään. Syömishäiriömenneisyydestäni johtuen ruokaan liittyvät nautinnot olivat vieraita. Uusiin vaatteisiin tai koristuksiin ei ole varaa. En jaksanut mennä kävelylle aurinkoon. Isä kysyi miten voisi auttaa ja päätin rohkaistua kysymään, josko hän maksaisi kampaajalla käynnin. Tämä tuntui todelliselta ulkomaanmatkalta. Kampaamossa soi iloinen mutta hillitty musiikki. Tuolit olivat täynnä höpötteleviä asiakkaita, joiden ympärillä hääräsi saksia, värisiveltimiä ja föönejä heiluttelevia kampaajia. Yksi asiakas oli nähnyt hotellin kuntosalilla Obaman, ollessan työmatkalla New Yorkissa. Vieressä istuva äitiyslomalainen suunnitteli töihinpaluuta. Kampaaja kysyi mitä projekteja minulla oli, sanoin että sain juuri keskenmenon. Tietysti hänenkin ystävänsä oli saanut useita, ja nyt heillä kaikilla on lapsia. "Että ei muuta kuin munaa mekkoon", hän sanoi ja jatkoi työtään.

Tällaisetkin kommentit ovat ilahduttaneet minua. Ihmisten tapa suhtautua elämään on niin kirjava. Yksi imee itseensä jokaisen pisaran tunteiden valtamerestä. Toinen porhaltaa huumorin voimalla eteenpäin. Kolmas katsoo silmiin, mykistyy, ja lähettää hetkenkuluttua viestillä sydämiä. Tervetulleita yhtäkaikki.

Olen ollut fyysisesti mahdollisimman lähellä kumppaniani. Tuntuu kuin olisin saanut tämän myötä kehollisen yhteyden häneen takaisin. Tarvitsen loputtomasti huomiota, silitystä ja syliä. Öisin näen painajaisia siitä kuinka hän hylkää minut ja löytää muita rakastettuja. Herään uniin joissa itse lähden pois, koska en ole tarpeeksi. Riittämättömyys on vireenä syvemmällä kuin jaksan nyt kokea. Huomaan koko ajan ajattelevani, milloin olen päässyt tämän yli? Ja toisaalta eihän tämä vielä lopu! Mitä minä silloin teen? Kun keskenmenon fyysiset oireet loppuvat, pitääkö minun silloin olla henkisesti valmis taas tavalliseen arkeen?

Tuntuu että olen pallomeressä. Toisaalta pallojen seassa, toisaalta pallo itsekin. Tutkimusmatka jatkuu. Toivon että saisin kirjoittaa ja julkaista kirjan näistä ajatuksista. Tuntuu että sille olisi tilausta, muillekin kuin minulle itselleni.

#keskenmeno#uusialku#raskaus#hyväksyntä#suru#tutkimus#löytöretki#kauneus#toivo#naisenkeho#ihme#elämä
13. Maaliskuuta 2017

Poltan kynttilää ja kuuntelen Keski-Afrikan alueen Bayaka-ryhmän musiikkia. Sydämessä on haikeutta. Kohdussa on tyhjää. Ilmassa on paljon toivoa ja kiitollisuutta. Minun ja kumppanini on mahdollista tulla raskaaksi. Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin antaa elämän virrata lävitsemme ja meistä pois.

Kivut voimistuivat eilen illalla. Vessanpönttöön tippui verisiä hyytymiä joiden seasta koitin erottaa raajoja tai kehoa. Onneksi, ennen kuin huomasin, ne sukelsivat nopeasti näkymättömiin. Kipu meni jalkoihin. Soitin naistenklinikalle lautasta ja pääsimme B:n kanssa taksilla perille. Pääsin nopeasti lääkärin luo, joka totesi keskenmenon ja tarjosi nenäliinapinoa kämmenellään kaukaa pöydäntakaa. Huone, pöytä jolla makasin, henkilökunta ja instrumentit olivat kaikki yhtä kylmiä. Sisältäni valui reilusti lämmintä verta eri muodossa. Huusin ja itkin. Fyysinen kipu oli pientä siihen verrattuna miltä tuntui kun elämää, jota kutsuttiin kudokseksi, vedettiin sisältäni ulos. Olisin halunnut potkaista lääkäriltä pään irti. B piti minusta kiinni ja oli ihanaa että hän oli siinä vieressä.

Toimenpide oli nopeasti ohi. Lääkäri näytti minulle monitorista kohtua, jossa olin näkevinäni kasvoja. Kysyin onko hän varma ettei siellä kuitenkin voisi vielä olla toinen sikiö. Sain lisää vaippoja koska vuoto jatkui edelleen. Eihän sen näin pitänyt mennä. Minun piti pian laittaa vaippoja jollekin toiselle huutavalle rääpäleelle eikä itselleni.

Menimme lepohuoneeseen ja otamme hetkestä muistoksi selfien. Kätilö sanoo että joka kolmas raskaus menee kesken. Ja 90% todennäköisyydellä seuraava onnistuu. Tuntuu yhdentekevältä, mutta kunnioitan kuitenkin hänen tietoiskuaan. Ehkä ammatissa jaksaminen vaatii kylmän asiallista suhtautumista. Huoneessa makoilee muitakin hiljaisia verhojen takana. Ihmettelen miksei keskenmenoista saa puhua?

Ymmärrän hiljaisuuden, koska minuakin hävettää. Ensimmäinen ajatukseni oli että enkö pysty tähänkään. En ollut uskaltanut konkreettisesti ajatella keskenmenoa. Ajattelin että voin ajatuksen voimalla pitää sen mahdollisuuden poissa. Seuraavaksi tuli vihainen olo. Miksi joku tuntematon olio tulee minun kehooni muutamaksi kuukaudeksi sekoittamaan kaiken vain häipyäkseen? Ihan oikein että valui verisinä klimppeinä viemäriin.

Ja sitten tulee suru ja kiitollisuus ja haikeus ja hyvästit. Kiitos että kävit ihmeellinen olento. En vielä tiedä mitä opetit, mutta haikeana päästän sinut kohti uusia olomuotoja. Ehkä teet tilaa seuraavalle. Ehkä annoimme toisillemme juuri sen mitä tarvitsimme elämän polulla nyt. Toivon ettei kenenkään raskaanaolevan tarvitsisi hävetä keskenmenoaan. Toivon että moni saa kokemuksestani voimaa ja lohtua.

Sunnuntaina ohjaamani ääni- ja joogakurssin lopuksi ryhmä improvisoi ympärilläni minusta resonoivaa. Huomasin että musiikki oli iloa pulppuilevaa ja rytmikästä. Muistin että se on syvin olemukseni. Ilo ja syke. Minä saan pursuilla niin monella tapaa kunhan annan siihen itselleni luvan. Siksi valitsin pienelle jäähyväismusiikiksi Bayaka laulua. Iloa ja eloa.

Keho ja mieli ihmettelevät edelleen mitä oikein tapahtui. Makoilen. Valun edelleen verta. Lähden verikokeisiin. Jatkan elämää. Katson meidän kotia. Täällä on kaunista ja minussa on niin paljon rakkautta ja elämässäni on paljon rakkaita olentoja. En koe menettäneeni mitään. Olen kietoutuneena elämän virtaan vahvasti ja syvästi. Annan kaiken tunteen huuhtoa lävitseni ja pelkään taas vähän vähemmän.

Kaija Juurikkala kirjoitti kirjassaan kuinka elämä on rakastaja joka haluaa sinut takaisin uudelleen ja uudelleen. Minä antaudun. Kiitos että olen.

#uusialku#keskenmeno#raskausviikko10+6

10. Maaliskuuta 2017

Mennä kesken. Ensimmäisenä tulee mieleen joku lapsuuden leikki. Että aika loppuu, pitää jättää leikki kesken. Pitää siivota ja lähteä kotiin vaikkei haluaisi. Eikä kukaan halua että leikki jää kesken. Se ei ole enää seuraavana päivänä sama. Keskenjäänyttä leikkiä ei voi jatkaa.

Keskeneräinen kuulostaa negatiiviselta. Se on jotain ei valmista, ei vielä tarpeeksi hyvä, puutteellinen. Harmittaa että näin kuvataan myös lasta, joka ei synnykään, menee kesken. Kohdussa ollessaan, uuteen elämään valmistautumisen keskellä, hän kääntää suuntaa ja jatkaa omaa matkaansa. Yhtä hyvin sen nimi voisi olla uusi alku. Ymmärrän keskenmenotermin siinä mielessä että äidin raskaus keskeytyy. Lapsi häipyy eikä häntä voi pysäyttää. Saa olla pettynyt, surullinen ja peloissaan, mutta lopulta lapsella on kuitenkin oma suunnitelma, tahto ja tehtävä. Mitään ei ole menetetty. Ihana naapurini kirjoitti: "Hengitä. Et ole tehnyt mitään väärää." Ja kumppanini sanoi: "Voimme vain kutsua lapsen luoksemme ja katsoa onko hänen hyvä aika tulla."

Aamulla aloin vuotamaan verta. Minulla ei ollut kipuja, mutta verta tuli kuitenkin huomattavan paljon. Sain kosketuksen siihen miltä tuntuu menettää jotain omaa, jota ei kuitenkaan omista. Ensimmäinen tuntemus oli viha. Työnsin B:n lohduttavan käden pois. Olin hämmentynyt, enkä ymmärtänyt mitä neuvolan puhelinvastaajan ääni sanoi. Soitin uudestaan ja kuuntelin samat vaihtoehdot. Kun valitsin takaisinsoittopalvelun, ääni sanoi että numeroni on jo tallentunut ja soitamme kyllä takaisin. Lähetin muutamat hätäviestit lähellä asuville.

Lähdimme B:n kanssa kävelemään aurinkoon. Alkumetreillä riuhtaisin kuitenkin itseni irti ja sanoin että minun täytyy kävellä yksin. Sain tilaa. Kiersin saarta, pysähdyin puita vasten ja istuin auringossa kalliolla. Tuli olo että kaikki on hyvin. Viesteihin vastattiin. Neuvolasta rauhoiteltiin, neuvottiin menemään lääkäriin, jos vuoto jatkuu. B lähetti kannustavia viestejä. Tuntui, että minun oli kuitenkin istuttava jäisellä kalliolla yksin.

Yksinolo on niin tuttua. Tuntuu että on pakko saada kerrottua sisällään itselleen, ennen kuin osaa kertoa ääneen muille. Kuinka osaisi löytää itsensä ollessaan ihmisten ympäröimänä? Kuinka pääsisi aina siihen tilaan jossa kuulisi: "täällä minä olen ja kaikki on hyvin."

Tällä viikolla on tapahtunut paljon. Sain karenssin työvoimatoimistosta, koska olin irtisanoutunut työpaikastani väärin perustein. Työpaikassani opettajana minulle ei maksettu asianmukaista palkkaa. Olin odottanut TE-toimiston päätöstä kuusi viikkoa ja rahat olivat loppuneet jo aikoja sitten. Seuraavana päivänä jonotin Kelassa pari tuntia ja sain toimeentulotuen, josta olin yllättynyt ja iloinen. Päivisin etsin itselleni työ-ja työkokeilupaikkoja, kirjoitin lauluja ja tekstiä sekä suunnittelin ja hoidin niitä vähäisiä töitä, joita minulla on. Iltaisin itkin sitä, kuinka huonoksi koen itseni, ja kuinka en koskaan löydä ammatillisesti paikkaani tässä maailmassa. Aika työlästä. Olen tosi kiitollinen että minulla on B tukena ja auttamassa elämässä. On väsyttävää herätä keksimään joka aamu itseään ja toimeentuloaan.

Muistan 20-vuotiaana musiikinopiskelijana vannoneeni että syön mieluummin koko elämäni kaurapuuroa, jos on pakko, kuin teen jotain muuta kuin soitan. Olen hylännyt tämän ajatuksen jo useasti, kun kaurapuuro tai linssit ovat alkaneet tökkiä. Sen sijaan olemme juuri tehneet lempeämmän sopimuksen kumppanini kanssa; lupaamme kannustaa toisiamme siihen että saamme sydämemme äänen kuulumaan elämässä, sillä se on kaikista tärkeintä.

Tasapainoilu omien toiveiden, elämän totuuden ja tapahtuvien tapahtumien keskellä on jatkuvaa. Usein joutuu jättämään juuri rakentamansa leikin kesken, sillä erotuksella ettei jatkaminen tunnu enää niin tylsältä vaihtoehdolta, kuin lapsena. Usein se voi tuntua jopa mahdollisuudelta. Miten nimeämme elämämme hetket on merkityksellistä. Puhummeko ikuisesta kamppailusta vai mielenkiintoisesta matkasta. Jonkin asian yllättävästä käänteestä vai peruuttamattomasta epäonnesta.

Hengittelen. Odotan että vuoto rauhoittuisi. Mieli seikkailee ymmärrystä nopeammin. Koitan kunnioittaa kaiken keskeneräisyyttä. Antaen itseni kokea jokaisen hetken, keskeytyksettä.

#raskausviikko10#raskausblogi#keskenmenon pelko#toimeentulo#leikki#elämä#suunnitelma#jatkuvuus

28. Helmikuuta 2017

Suru on viimeinen tunne, jonka päästän lähelle. Sekoitan helposti vaikeat tunteet toisiinsa ja ne yhdessä naamioivat kaikkein painavimman alleen. Usein luulen vihaa, katkeruutta, häpeää ja pelkoa suruksi. Tämä on surua vastaan taisetelemista. Kun oikea suru pääsee kaiken läpi pintaan ja ulos, tiedän että tässä se on. Pieni kerros syvän veden päältä, jota voin kokea juuri tämän verran kerrallaan.

On todella hankalaa hyväksyä ihmiset sellaisena kuin he ovat. Tuntuu miltei mahdottomalta tehtävältä, paitsi ettei muita vaihtoehtoja ole. On hyväksyttävä, mitä on tapahtunut ja millainen todellisuus on juuri nyt. Sisko sanoi, että hänen terapeuttinsa pyytää häntä toistamaan lausetta, "tällaista minun elämäni on juuri nyt", hyväksymään käsillä olevan hetken.

Jokainen hetki on sellainen kuin se on, olemme saaneet mitä olemme tilanneet. Taistelen sen kanssa, että hyväksyisin sen, mitä lähimmät ihmiset elämässäni, tai minä itse, olemme menneisyydessä tehneet tai jättäneet tekemättä. Vihan, pettymyksen, katkeruuden tai surun kokeminen ei ole mukavaa. Se on kaikin tavoin raskasta ja epämiellyttävää. Mutta vielä raskaampaa on taistella näitä tunteita vastaan. Usein toivon, että voisin olla jossain toisessa kohdassa, anteeksi antaneena ja levollisena. Mutta syvällinen anteeksianto ei tule järjen päätöksenä, vaikka kuinka yrittäisi. Ensimmäinen askel on sallia itselleen nämä epämiellyttävät tunteet ja hyväksyä niiden olemassaolo. Siihen rinnalle mahtuu usein paljon anteeksiantoakin. Tunteet eivät tule järjestyksessä.

Toistuvasti huomaan ajattelevani; "hänen ei olisi pitänyt tehdä näin" tai "hänen olisi pitänyt olla enemmän tällainen". Mummoni ei olisi saanut verrata ohutta tukkaani siskon paksuun ja kiharaan tukkaan, kummivanhempani eivät olisi saaneet kutsua minua lihavaksi, opettajani eivät olisi saaneet kertoa minulle ettei minusta tule koskaan mitään ja vanhempieni olisi pitänyt koskettaa, antaa läheisyyttä ja turvaa sekä olla henkisesti enemmän läsnä. Minulla olisi pitänyt olla kannustavia ja turvallisia aikuisia ympärillä, jotka olisivat tukeneet ja kehuneet minua, sekä puolustaneet minua loukkaavien kommenttien edessä. Mutta menneisyydessäni on tapahtunut toisin ja vastaantaisteleminen estää kokemasta surua siitä, estää päästämästä irti menneestä. Olen tässä tällaisena tänään juuri menneisyyteni takia. Silti on vaikea hyväksyä, että on ollut kipeää. Olisi pitänyt olla toisenlaista, voisin olla jossain täysin muualla.

Kumppanini työpaikalla suljettujen ovien takana ylläpidetään rasistisia stereotypioita. Syntyy hiljaisia ryhmittymiä ja ihmiset alkavat vältellä ja mulkoilla toisiaan. Vaikeneminen tai käytöksen huomioimatta jättäminen ei kuitenkaan ole tilanteen hyväksymistä. Hyväksyminen on sitä, että myönnämme meissä jokaisessa olevat rasistiset, tiedostetut ja tiedostamattomat ajatukset, joista meidän on kannettava vastuu. Siksi on kaikille arvokasta, kun tilanne nostetaan esiin, jolloin voimme yhdessä oppia ja muistaa kuinka tärkeää on nähdä nenäänsä pidemmälle. Voimme kokea saman universumin itsemme ja toistemme sisällä. Sinne mahtuu niin virheitä ja epäonnistumisia kuin anteeksiantoa ja myötätuntoakin.

Mutta miten hyväksyä rasistinen käytös, välinpitämätön vanhempi tai ikävä tunne? Miten nähdä loukkaavuuden ja epäonnistumisen läpi? Miten olla tuomitsematta itseään ja vastapuolta? Miten nähdä toinen ihminen? Miten hyväksyä hankala ja epämiellyttävä tilanne, ja silti kuulla sydämensä ääni, kulkea kohti tuntematonta ratkaisua ja katsoa totuudenmukaisesti mihin se johtaa?

Adyashanti sanoi tänään youtubessa: "Et päästä irti surustasi koska et tiedä kuka olet sen takana. Et osaisi edes suunnistaa ympäristössäsi jos sinulle avautuisi kuka olet ilman suruasi." Se lohdutti minua. Surusta irti päästäminen on iso asia ja vaatii aikaa ja tuntuu etenevän vauvan askelin. Tutkin surua taukoamatta. Se ei ole pohjatonta vaikka usein siltä tuntuukin. Luulen tuntevani jo pienen siivun siitä, millainen olen surun takana. Enkä malta odottaa, että minulla on voimia repäistä koko verho alas ja elää elämää, jota suru ei määritä.

Väsyneenä raskaudesta ja sängyn pohjalla nämä ajatukset ovat juuri nyt herkeämättä läsnä. Kuka minä olen? miten olen tullut tällaiseksi? Miten voin jatkaa kasvamista ihmisenä ja samalla taata lapselleni turvallisen kasvuympäristön?

#raskaus#raskausviikko9#suru#pelko#katkeruus#hyväksyminen#vanhemmuus#odotus
24. Helmikuuta 2017

Eilen oli ensimmäinen neuvolakäynti. Täytimme useita lomakkeita ja saimme esitteitä ja ystävällistä kohtelua. Tuntui, että raskaus tuli taas hieman konkreettisemmaksi. Tirautin yhden kyyneleenkin, kun neuvolan täti ojensi meille "teille tulee vauva"-vihkosen, enkä ollut valmistautunut tunteisiin laitosolosuhteissa. Minua varoiteltiin raskauden aikaisesta ja jälkeisestä masennuksesta. Olin iloinen, kun sain sanottua, että olen herkkä ja koen paljon asioita, enkä odota että se olisi tässä tilanteessa erilaista. Illalla vielä pohdin kotona B:lle miten edelleenkään ihmistä ei länsimaisen lääketieteen piirissä nähdä kokonaisvaltaisena olentona, ja että masennus on ikään kuin joku kemiallinen reaktio, joka suurimmalle osalle valitettavasti osuu kohdalle. Minulle masennus on ollut tila, kun en ole nähnyt paikkaani maailmassa tai kokenut kuuluvani siihen. Se on ollut tärkeää aikaa, jolloin olen tutkinut itseäni pimeydessä ja löytänyt sieltä itseni ja muiden tuella ulos.

Neuvolan jälkeen B lähti töihin ja minä tapasin isän. Kyselin isänisän sukulaisista, joita en ole koskaan tavannut, eikä oikein isäkään. Pappa syntyi vuonna 1905 ja hänen isänsä kuoli keuhkokuumeeseen jo 1910. Sisarukset muuttivat ympäri suomea yksi erakoksi lappiin, toinen etelään. Isä totesi muutamasta, että hän oli kuulemma aika erikoinen. Yhteen vuosisataan mahtuu monta sukupolvea, mutta silti emme tiedä toisistamme mitään. Alkuviikosta kutsuin yhden pullonkerääjän iltateelle ja hakemaan pulloja. Hän muistutti kuinka lasten tehtävä on antaa vanhemmilleen anteeksi ja kuinka kukaan ei ole täydellinen. "My dad is my hero", hän sanoi ja että ilman vanhempiaan hänellä ei olisi elämää. Tuntui suurelta kuulla se. Ajattelin, että on mahdollista antaa lopulta omille vanhemmilleni anteeksi perinpohjin. On mahdollista, että minunkin lapseni antavat minulle joskus anteeksi sen, mitä minä en ole osannut heille antaa.

Muutama viikko sitten olin kutsunut ystäviä meille meditoimaan täksi illaksi. Lähemmäs kymmenen oli ollut innoissaan ja ilmoittanut facebookissa tulevansa. Päivän mittaan perumisia alkoi tulla toisensa perään, ja turhautuminen nousi. Miksi sitoutuminen mihinkään on niin hankalaa. Tapaamisiin, ihmisiin, paikkoihin, yhteisöihin, suunnitelmiin. Puhun siis myös itsestäni. Ahneina ilmoittaudumme osallistuvamme kaikkeen, ettei mikään menisi ohi. Päällekkäin on sata tapahtumaa ja jatkuva valinnanvaikeus mihin menisi. Usein päätyy perumaan kaiken, kun ei osaa päättää tai väsyy pelkästä päättämisen hankaluudesta. Neuvolassa tarjottiin myös useita perheryhmiä sekä fysioterapiaryhmää monien neuvolakäyntien lisäksi. Lopuksi todettiin, että kaikki löytyy myös netistä. On hyvä tietää, että mahdollisuuksia on tarjolla ja saatan johonkin osallistuakin, mutta en osannut vielä luvata. Illalla meditoijia tuli paikalle viisi. Meillä oli ihanaa. Yksi heistä totesi että tämä on parasta maailmassa mitä hän tietää, hiljaa istuminen yhdessä ykseydessä.

Olen opetellut sitoutumista elämään jo kauan. Olen pyrkinyt toimimaan sydämeni äänen mukaan ja päästämään irti asioista, jotka eivät enää palvele tarkoitustaan. Se on alati jatkuva oppitunti, josta olen kiitollinen, silloinkin kun tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin. Olen huomannut, että on vain elämää olla aika ajoin peloissaan, masentunut, itsemurhanhaluinen. Minun näkökulmastani se on terve piirre ihmisessä. Elämä on kaikkine kiemuroineen usein niin järjetöntä. Kun elämme järkeä ihannoivassa maailmassa, jokainen joutuu jossain vaiheessa konfliktiin suhteessa itseensä ja suhteessa maailmaan.

Pikkusisko kysyi minulta jo lapsena: "Onko aina pakko mennä äärirajoilta äärirajoille?". Tästä on muodostunut hokema meidän perheessä. Usein on ollut pakko mennä. Ennen B:n tapaamista olin kahdeksan vuotta yksin. Olin suurimman osan tuosta ajasta päättänyt elää aina yksin, nunnan tavoin. Kiersin maailmalla soittamassa musiikkia yksin ja vietin muutenkin suurimman osan ajastani yksin. Olin syvästi pettynyt rakkauteen ihmisten välillä, romanttiseen sekä ystävyyssuhteisiin. Tuntui, etten osannut kumpaakaan. En ollut valmis katsomaan itseäni. Luottamus moneen suuntaan oli poissa. Kaksi vuotta sitten tein päätöksen, että tämä on muutettava. En tiennyt miten ja pystyisinkö siihen, mutta muita vaihtoehtoja ei ollut. Nyt olen raskaana; intensiivisessä, rakastavassa ja pakahduttavan lämpimässä parisuhteessa. Sitoutuminen itseen ja ainakin kahteen muuhun ihmiseen on juuri nyt väistämätöntä. Ja olen siitä tosi onnellinen.

Muistan "martaanaolojaksoillani" kävelleeni kauppaan ja käyttäneeni pitkiä aikoja täydellisten appelsiinien valitsemiseen. Kuljin kotiin hedelmää tunnustellen ja kotiin päästyäni kuorin sen huolellisesti jokaista valkoista kuorenripettä myöten. Söin palat hartaasti nautiskellen ja tuntui kuin olisin nielaissut aurinkoja. Tämä on edelleenkin jokapäiväinen auttajani. Keskittymällä olennaiseen saan itseni takaisin.

#raskaus masennus appelsiini raskausviikko8+ meditaatio vanhemmuus nunna neuvola
18. Helmikuuta 2017


Antautuminen nykyhetkeen tuntuu suurelta lahjalta itselle. Aina kun voin antaa itseni olla sitä miltä juuri nyt tuntuu; väsynyt, vihainen, kaunis, onnellinen, tyhjä, täysi, epävarma tai pelokas, tunnen yhteyttä maailman ykseyden kanssa. Että hyväksyn sen mitä olen pyristelemättä siitä pois. Rauhan ydin on läsnä, kaikkien tuntemusten keskelläkin.

Minulla on päivärutiini, jonka laadin yhdessä K:n kanssa ennen kuin sain tietää olevani raskaana. Ennen tietoa raskaudesta olin juuri valmistunut joogaopettajakoulutuksesta ja olin toivonut ammatillista suunnanmuutosta jo pitkään. Halusin tehdä tilaa luovalle tekemiselleni ja päästä takaisin muusikon ammattiini. Raskaudesta kuultuani pelkäsin että koko suunnitelma romuttuu. Visioni taiteilijasta muuttui hetkessä väsyneeseen, uhrautuvaan äitiin. Kauhukuvani oli, että seuraavat kymmenen vuotta makaan kaiken vapaa-aikani väsyneenä jossain pehmeällä, joista lähivuodet pahoinvointisena ja kakalta haisevana.

Suunniteltuun ohjelmaan kuuluu, että herään klo 7.30, meditoin ja teen joogaharjoitukseni. Sen jälkeen syön aamiaisen ja ryhdyn kirjoittamaan tekstiä tai musiikkia ja soitan/laulan. Klo 15.00 mennessä olen myös tehnyt tunnin kävelylenkin ja syönyt lounaan. Tämä ei ole onnistunut minään päivänä täysin suunnitelmieni mukaisesti. Rutiinin osaksi on tullut myös torkut ja lähes päivittäinen vajoaminen epätoivoon, josta sitten ennemmin tai myöhemmin nousen.

Olen aina ollut toiminnan nainen. Termi vakinaistui minuun viimeistään 15-vuotiaana rippileirillä, kun joku kirjoitti nämä sanat leirin päätteksi jaettavaan kehulappuun. Ja minä haluan edelleen toimia. Tarve omaan luovan tekemiseen on valtava. Halu löytää oman paikkani ja polkuni ja kanavani jakaa maailmaa muiden kanssa on jotain sellaista, mitä en voi enää väistää. Miten tehdä se pehmeästi, itseään kuunnellen, lempeydellä ja sydäntään unohtamatta?

Jarruttajana sekä kasvattajana minulla on suunnaton epäonnistumisen pelko. Se on lamauttava, puristava koko elämän salpaava tila joka estää minua toimimasta. Se voi tulla torkkujen muodossa tai yllättävänä ruokahaluna. Joskus se iskee raivokohtauksena tai holtittomana itkuna. Mutta pahimmillaan se on hiljainen tila joka täyttää koko huoneen. Ikään kuin kaikki soluni olisivat kääntäneet toisilleen selkänsä. On hiljaista ja yksinäistä ja sen hetken totuus on että minun pitäisi vihdoin antaa periksi ja ymmärtää ettei minusta tule koskaan yhtään mitään.

Tämä pelko on estänyt minua tekemästä ja kohtaamasta, kun taas taisteleminen sitä vastaan on saanut minut tekemään ihmeellisiä asioita. Opettelin soittamaan kitaraa omin avuin ja aloin kirjoittaa lauluja. Ryhdyin esittämään laulujani julkisesti kertoen välispiikeissä rehellisesti omasta elämästäni. Lavalla ollessani tunsin olevani todella vapaa, itsevarma, karismaattinen ja viehättävä. Huomasin että ihmiset nauttivat musiikistani ja esityksistäni. Muutin Berliiniin tavoitteenani toimia muusikkona ja onnistuin. Kiersin ympäri Eurooppaa soittaen omaani sekä muiden musiikkia. Sain kutsun jopa Pohjois-Amerikan kiertueelle, jonka tein itse autolla ajaen tietenkin. Ja kuitenkin tämän kaiken keskellä kamppailin valtavan epäuskon kanssa. Ääni päässäni sanoi lähes taukoamatta että tämä on naurettavaa, olet nolo ja saamaton. Uskoin samalla kuitenkin siihen, että jonain päivänä ääni vaimenee, jos en kuuntele sitä ja teen raivoisasti töitä, kunnes väsyin täysin.

Olen pitänyt kolme vuotta täysin taukoa muusikkona olemisesta. Olen opetanut musiikkia ja toivonut että jossain vaiheessa usko omaan musiikintekemiseen palaa. Nyt se on palannut mutta pelkokin on palannut yhtä suurena. Häpeä väsymisestä ja ikuisesta yrittämisestä, joka ei ole mittareideni mukaan johtanut mihinkään on valtava. Minun on ollut mahdotonta avautua pahasta olostani muusikkoystävilleni enkä ole osannut pyytää apua. Häpeä siitä että olen mielestäni täysin epäonnistunut on estänyt minua jopa tapaamasta heitä. Sosiaaliset tilanteet ovat olleet ahdistavia, kun suurin osa keskusteluista pyörii sen ympärillä mitä kukakin tekee. Uusien ihmiskontaktien kanssa koko homma kuivuu jo heti alkuunsa lyhyeen dialogiin; "mitäs sä teet työksesi?", -"Olen muusikko, mutta en oikeastaan tee musiikkia, kuuntele sitä tai muutenkaan jaksa ajatella koko asiaa." Samaan aikaan olen janonnut sen pariin ja toivonut että joku ihme tapahtuisi, joka vapauttaisi minut täältä häpeämisen vankilasta.

Nyt näen tämän raskaana olemisen tilaisuutena tutkiskella asiaa uudesta vinkkelistä käsin. Haluan löytää keinot onnistua ja toimia ilman pelosta käsin ohjautuvaa pakkoa. Minua edelleen hirvittää ja tuskastuttaa, mutta jotain uutta vastuunkannon halua itsestään huolehtimisen suhteen on tullut luokseni. Haluan tutustua pelkooni, ottaa sen osaksi elämääni, kuunnella mitä sillä on sanottavaa ja antaa pelon olla rohkeasti läsnä.

Minulla ei ole aavistustakaan kuinka tämä kaikki tulee käytännössä toteutumaan. Mutta en näe muita vaihtoehtoja, kuin olla itseni kanssa joka päivä antaen itselleni aina uuden mahdollisuuden, vaikka se tarkottaisi sängyssä makaamista ja huutoitkua.

Itselle rehellisenä pysyminen on todellisinta näkyväksi tulemista minkä tiedän. Se on yksi asia jonka haluan opettaa lapselleni. Ja saan oppia sitä itsekin matkan varrella. Haluan olla itselleni armollinen ja auttaa muita saman asian kanssa kamppailevia. Maailma ja sen olennot janoavat saada nähdä ja kokea minut ja sinut juuri sellaisena kuin olemme.

#raskaus#raskausviikko8#epätoivo#arm

15. Helmikuuta 2017

Aamuyöllä kello kolme heräsin omaan vihaani. En osannut määritellä tarkasti mikä kiukutti, kaikki mitä ajattelin suodattui vihan läpi. Vihasin itseäni, sitä että olen raskaana, sitä että minulla ei ole työtä, että olen epäonnistunut ammatillisesti, ja että näin tulee aina olemaan. Turhautti se, etten osaa kanavoida vihaani mihinkään järkevään ja hyödylliseen, että annoin vihalle vallan. Tai oikeastaan en voinut vihan vallalle mitään. Vihasin myös sitä, että on yö ja sitä, että olen vihainen. Näin valvoin kolme tuntia tehden kaikkia mahdollisia rentoutumistaikoja joita osasin. Kello tuli kuusi ja kumppanini heräili. Se ärsytti minua. Sain kuitenkin nukuttua vielä pari tuntia, kunnes heräsin yhtä ärtyneenä ja vihaisena.

Koetin teeskennellä väsynyttä, vaikka oikeasti olin raivon vallassa. En tiennyt itsekään miksi. Minut huomattiin, B väisteli taitavasti ja ahdistuin entisestään. Tuolin selkänojan puristelusta tai yhteen pisteeseen tuijottamisesta ei ollut hyötyä. Menin suihkuun rauhoittumisaikein, mutta päädyin lyömään nyrkkiä seinään kun saippua ei pysynyt kädessäni. Tuli mieleen isän raivon purkaukset lapsuudesta. Miten voi kokonaisen tunteen tiivistää yhteen napakkaan iskuun vasten seinää. Ja sen jälkeen seuraa heti häpeä; Mitä minä oikein kuvittelen? Viha on turhaa, en saa kokea vihaa. Saan itkeä B:n sylissä hetken ja sitten hän laittaa minut takaisin sänkyyn lepäämään.

Otan tunnin verran vastaan energiahoitoa, ja tämä rauhoittaa minut ja sulattaa vihan taka-alalle. Minusta tulee taas toimintakykyinen. Puen päälle, pakkaan tietokoneen ja lähden kirjastoon kirjoittamaan pariksi tunniksi. Flunssainen B tulee kanssani lounaalle ja kävelemme auringossa vielä ennen kuin lautta lähtee. Mielikuvittelemme millaista on retkeillä vauvan kanssa ja ihmetellä vuodenaikoja ja auringonlaskuja. Tunnen, kuinka kiukku kuristaa minua takavasemmalta, mutta kevätaurinko, linnunlaulu ja B ovat myös totta. Lähden kohti joogan opettamista vihaisena mutta raukeana. Tekeminen auttaa muistamaan muunkin kuin vallalla olevan tunteen.

Ohjaan asanat verkkaiseen tahtiin. Huomaan taas, että ollessani itselle mieluisan asian parissa, jossa on mukana myös muita ihmisiä, omasta tunteesta tulee toissijainen hetkeksi. Se on ihanaa lepoa. Loppurentoutuksen aikana soitan ryhmäläisille huilua. Se tuntuu luontevalta ja kauniilta tavalta lopettaa. Vaikka aluksi pelkäsinkin sen huumoriarvon nousevan liian korkealle. Ihmeellistä olla samaan aikaan niin epävarma ja itsevarma. Täysin kuutamolla mutta kuitenkin niin toimintakykyinen. Näen junan, mutten jaksa juosta siihen vaan odottelen kymmenen minuuttia seuraavaa ja kuuntelen laiturilla seisoskelevien juttuja tuijottaen heitä häpeilemättä ikään kuin kuuluisin porukkaan.

Lautta saapuu turvallisuusvyöhykkeelle, eli kotisaarelle. Kiukku alkaa nousta ja minun on vaikea olla mukava. Vaikka minua on tultu vastaan vesipullon kera. Menemme saunaan, jossa en jaksa kauaa istua. Inhotus omaa kehoa kohtaan on valtava, enkä jaksa kulkea ryhdissä enkä hymyillä. Tuntuu epäreilulta, että kaikista lähimmät ihmiset saavat kokea kaikista pimeimmät puoleni, kaikissa sateenkaaren väreissä. Ja kuinka onnellinen olen siitä, että minä saan elää näiden ihmisten ympäröiminä, jotka ottavat minut vastaan kokonaan.

Puhumme pukuhuoneessa ja B sanoo, että saan olla vihainen ja kiukkuinen. Että viha on yhtä tervetullut kuin mikä tahansa muu tunne tai tarve. Minua alkaa itkettää. On vaikea antaa itsensä olla sellainen mikä ei haluaisi olla. On liikuttavaa, että toinen sallii sen, vaikka minä en salli. Hän jopa uskoo, että minulla on taito valjastaa tämä kiukkuisuus omaksi hyödykseni jollain tavalla. Ja toteaa kuin minun suullani; vihakin on vain energiaa.

Lämmin ja kirkas helmikuun yö kun kävelemme saunalta kotiin. Saan tilaa vihaisuuden rinnalle. En yritä työntää raivoa pois, vaan se saa olla. Saan unta, josta en muista aamulla mitään.


11. Helmikuuta 2017

Tämä harmaa päivä on ollut levollinen. Olen ollut väsynyt, mutten ole taistellut sitä vastaan. Ennemmin olen todennut että jaahas, sieltä se uupumus taas tulee ja istahtanut alas tai käynyt pitkäkseen jos mahdollista. En asettanut itselleni muita tavoitteita kuin tavata ystävääni A:ta, jota en ole nähnyt viiteen kuukauteen. Meillä oli leppoisa jutteluhetki, jossa pysyin omassa tilassani. En suurentanut sitä enkä pienentänyt. Pysyin omissa ja A:n asioissa enkä alkanut jauhaa muiden jutuista. Sain lainaksi hienon enkelikutsu-korun - bolan, joka helisee ja pitää vatsassa olevalle vauvalle seuraa suojellen häntä. Koru on ollut A:n ystävillä heidän ollessaan raskaana. Toivon, että saan pian antaa korun A:lle takaisin, että se saisi helistä hänen vatsansa päällä.

Kävelin puistossa ja kerroin puhelimessa ystävälleni K:lle, kuinka ensimmäinen ajatusraskaudestani kuulemisen jälkeen oli, että ei sen näin pitänyt mennä. Olin ajatellut tekeväni tänä keväänä jotain ihan muuta. Suunnitelma oli tehdä omia asioitani, musiikkia, kirjoittamista ja joogaa ilman pahoinvointia ja ottamalla huomioon vain itseni. Tuntui, että joku alien on vallannut kehoni. Keskivartalon syvä tuki, jonka olin juuri löytänyt oli kadonut. Suoliluiden harjujen ja alimpien kylkiluiden välissä oli ikään kuin tyhjä tila. Energeettisesti vilkas ja visuaalisesti täynnä turvotusta.

Hävettää tuntea näin. Pitäisi olla iloinen, kun on saanut mitä on tilannut. On saanut ihan kaiken. Muistan, että vauva tuntee minun tunteeni ja saattaa myöhemmin syyttää minua vastuuttomuudesta. Vauvaa pitää suojella. Ei saa syödä sokeria. Ei saa stressaantua. Pitää jaksaa levätä loputtomasti. Pitää rentoutua. Pitää osata vaan olla.

Tätä kaikkea olen toivonut niin kauan. Kutsunut kaikin tavoin luokseni. Tehnyt unelmakarttoja, listoja siitä millaista elämää haluaisin elää. Laulanut mantroja ja visualisoinut vauvoja. Kuitenkin nyt olen tämän täysin tuntemattoman edessä. Jonkun sellaisen, joka avaa minut pikavauhtia ammolleen, pyörittelee jokaisen soluni solmun näkyville. Kaivaa esiin kaikki parhaatkin piiloni, joihin olen kätkenyt oman lapsuuteni aikaiset ajatukset ja olot. Luulin, että ne oli kaikki jo käsitelty, kädet pudisteltu ja siirrytty eteenpäin. Haaveesta haasteeksi-kurssi on alkanut.

Minulla on maailman ihanin tuki ja turva kumppanissani B:ssä. Uskon, että lapsillani ei voisi olla parempaa vanhempaa ja isää ja hän ajattelee samoin. Hän tietää olevansa hyvä ja rakastava vanhempi. Hän huolehtii minusta ja hyvinvoinnistani ja hänestä on ihanaa pitää minusta huolta. B kuvaili jo haavettaan siitä, kuinka he soittavat lapsen kanssa pianoa. Järjellä ajateltuna ei siis ole hätää. Opettelen hyväksymään tätä ristiriitaista oloa, tahdon antaa itselleni aikaa ja armoa, kokea läpi kaikki nousevat hirmumyrskyt ja onnenmaat.

Tahdon kokeilla miltä tuntuisi tehdä se näin julkisesti. Sillä aina kun hyväksyn tuntemukseni, pääsen niiden sisään ja oleminen helpottuu huomattavasti. Toivon, että tämä lisää hyväksyvää ilmapiiriä myös lukijoissa. Omat olot eivät olekaan pelkästään omia, vaan moni meistä kokee samoja asioita, kuka missäkin järjestyksessä.

Tässä makaan sängyllä ja kaikki on jollain lailla tyhjää. Minulla ei ole ajatuksia tai ainakaan en huomaa niitä. Minun ympärilläni on kupla, jossa on turvallista olla. Sinne ei mahdu muiden ajatuksia eikä juuri kosketustakaan. Ja samaan aikaan minä en ole minä. Minä en tiedä missä minä olen. Olen ääretön ja rajaton olento. Kuulin ihanan muistutuksen taannoin, "remember awareness" muistuttelen sitä itselleni päivittäin. Voin aina valita, katselenko maailmaa ehdollistumasta käsin, vai heränneestä tilasta, tietoisuudesta.

#raskaushämmennysperheavoimuusihmeyllätysrakkaus